Armoa, nääs! | Tampereen hiippakunta

Armoa, nääs!


Avauspuhe seurakuntien varhaiskasvatuksen neuvottelupäivillä Tampereella 22.9.2016

 

Armoa, nääs! Rakkaat työtoverit. Armo on houkuttelevaa. Se vetää puoleensa. Se kutsuu luokseen monin äänin. Armo näyttää nyt kutsuneen Tampereelle, nääs. Mikäs ihme tuo on!

Vaan onko tamperelaisilla jokin oma armonsa, jota he erityisesti esittelevät selittävällä lisäsanallansa ”nääs”? Ihan kuin ei olisi varmuutta, ymmärtävätkö vieraat, että armoa tässä jaetaan, kun tamperelainen puhuu. Vai lieneekö tuo huudahdus, siis rukouksen kaltainen parahdus? Armoa, nääs! Siltä varalta, että Jumalakaan ei oikein hoksaisi, mitä häneltä pyydetään, pitää tamperelaisen vähän auttaa häntä oivaltamaan.

Armo on kyllä monimuotoista. Sitä voidaan osoittaa monella tavalla ja sitä voidaan pyytää ja odottaa monessa muodossa. Te varhaiskasvatuksen neuvottelupäiville kokoontuneet olette työssänne oppineet, millaista armoa kaivataan lasten maailmassa. Olette sitä myös oppineet osoittamaan, nimittäin pitkämielisyyttä, rakkautta, turvallisuutta, läsnäoloa ja luotettavuutta.

Lapsen elämä vaikuttaa aikuisen silmin katsottuna olevan pelkkää iloa ja leikkiä. Mutta jokainen, joka on lapsi ollut – ja kukapa ei olisi – muistanee myös, miten lapsuuteen liittyi paljon mieleen painuneita ikäviäkin kokemuksia; oman mielen vallanneita tunteita kuten pelkoa, kateutta ja kiukkua, mutta myös toisten tuottamia kokemuksia, kuten ohittamista, unohtamista, väärin kohdelluksi tulemista, jopa hylkäämistä.

Muistaako kukaan kokeneensa lapsena armoa? Ehkä sellainen muisto on voinut jäädä tilanteessa, jossa olisi odottanut aikuisen suuttuvan oikeutetusti jostain väärästä teosta, mutta tämä ei olekaan ollut vihainen vaan lempeä ja ymmärtävä. En tiedä, osaisiko lapsi tulkita sitä kuitenkaan jonkinlaiseksi armoksi, vai pitäisikö luontevasti vain osana aikuisuuteen kuuluvaa rakkautta.

Nimittäin armo erityisenä käsitteenä edellyttää aika jäsentynyttä käsitystä siitä, ettei oikeastaan olisi odotettavana mitään hyvää ja kuitenkin saa sellaista ottaa vastaan. Luulen, että tällainen itsensä puntarointi ei ole aivan pienelle lapselle tyypillistä, vaan pikemminkin merkki lapsuuden varauksettoman luottamuksen jäämisestä pikku hiljaa taakse. Se on myös osa uskonnollista kehitystä.

Kristillisessä uskossa Jumalan armon opetetaan liittyvän erityisesti Jumalan Poikaan Jeesukseen, ja vielä tarkemmin, hänen ristinkuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Mutta armon käsitteleminen Kristuksesta puhumalla saattaa lapsen kohdalla jäädä käsittämättömäksi tai ainakin koskettamattomaksi. Sehän vaikuttaa edellyttävän käsitystä omasta syntisyydestä, mikä lienee tyypillisempää jo abstraktiin ajatteluun kasvaneelle ihmiselle, joka herää omantuntonsa valossa arvioimaan omaa asemaansa.

Mutta toki lapsikin luottaa Jumalan armoon ikänsä mukaisella tavalla. Aivan pieni lapsi luottaa vaistonvaraisesti vanhempiinsa ja muihin läheisiin aikuisiin. Heiltä on kohtuullista odottaa rakkautta, ja jos tekee jotain ikävää, saa silti ottaa vastaan heidän rakkauttaan. Lapsi tietää aikuisen rakkauden pitkämieliseksi. Kun lapsi saa kasvaa tässä kokemuksessa, sillä on kauaskantoisia vaikutuksia hänen käsitykselleen Jumalasta. Koettu rakkaus, huolenpito ja kaikki virheet anteeksi antava hyväksyntä aikuisen taholta kertoo lapselle, miten armollinen on Jumala.

Julkisessa keskustelussa pohditaan joskus, onko lapsi luonnostaan uskonnollinen vai uskonnoton. Jälkimmäinen ajatus olettaa, että lapsi on jonkinlainen tabula rasa, tyhjä taulu, johon kasvatus ja ympäristö kirjoittavat sisällön; uskonnollinen kasvatus siis uskonnon muuten uskonnottomaan mieleen. Monet tutkimukset kuitenkin osoittavat, että lapsella on synnynnäinen tarve ja kyky uskoon, ja siksi lapsi luonnostaan omaksuu ympäristöstään uskonnon, johon vaikuttavat mm. kokemukset varhaisissa kiintymyssuhteissa.

Tutkimuksissa on esitetty erilaisia teoreettisia selitysmalleja sille, miten varhaiset kokemukset vaikuttavat myöhempään uskonnollisuuteen, millä perusteella ja millaisella ennustettavuudella. Kokonaiskuva on monimutkainen eikä ihmisen kasvua voi miltään osin sulkea yksinkertaisiin säännönmukaisuuksiin, ei myöskään uskonnollisuuden osalta. Näyttää kuitenkin siltä, että luottavaiset kiintymyssuhteet lapsuudessa heijastuvat käsityksiin Jumalasta aikuisuudessa.

Turvan antava ja suojeleva vanhemmuus lapsena viittaa läheisenä ja rakastavana koettuun Jumalaan aikuisena. Vastaavasti välttelevä kiintymys, tunnekylmä koti ja autoritaarinen lapsuus liittyvät myöhemmin rakkaudettomaan ja kontrolloivaan jumalakuvaan. Yksinkertaistaen voisi väittää, että rakkauden kokeminen tukee uskoa rakastavaan ja luotettavaan Jumalaan, pelon ja epävarmuuden kokeminen puolestaan pelottavaan ja etäiseen.

Te seurakuntien varhaiskasvatuksen asiantuntijat olette avainasemassa kristillisen uskon eteenpäin antamisessa. Te teette tärkeää työtä olemalla lapsille turvallisia aikuisina. Te luotte luottamusta Jumalaan. Te edustatte lapsille rakkautta, joka heissä kasvaa uskoksi. Se luo heissä myös pohjaa sille, että he aikanaan haluavat välittää saman uskon eteenpäin omille lapsilleen. Itse läheiseksi ja luotettavaksi koetusta Jumalasta kyetään puhumaan, pelottavasta taas on viisaampi vaieta ja pysyä etäällä.

Armo on houkuttelevaa. Se kutsuu luokseen. Jopa niin, että ihmisten taholta koettu armo vetää armollisen Jumalan luokse. Se puolestaan tekee taas uusista ihmisistä toisia kohtaan armollisia ja rakastavia. Miten heistä muuten voisi sellaisia tulla kuin rakkautta kokemalla, ihan omin neuvoinko, ilman rakastavia lähimmäisiä? Sehän on armoa nääs!

Siunatkoon hyvä ja armollinen Jumala nämä neuvottelupäivät.