Etsii, etsii ja soisi löytävänsä | Tampereen hiippakunta

Etsii, etsii ja soisi löytävänsä


Pirjo Silveri
Kirkko etsii paikkaansa Tampere-talossa. Kirkon tutkimuskeskuksen seminaarilla on monikulttuurisessa ja monimuotoisessa yhteiskunnassa mitä ajankohtaisin aihe. Samalla se on ikivanha. Jos tilanne nykyisin on haastava, on se ennenkin ollut. Jo ensimmäiset kristityt joutuivat hakemaan oman paikkansa, yrittämään ääntään kuuluviin ja vähemmistönä asemoimaan itsensä ympäröivään maailmaan.

 

Suomalaiseen 2000-luvun todellisuuteen kuuluu monenlaisia uskontoja ja uskomuksia, elämäntapoja ja yhteisöjä. Paljon on puhuttu luterilaisen kirkon laskevista käyristä, mutta Kirkon tutkimuskeskuksen vs. johtajan Kimmo Ketolan mielestä pitää katsoa numeroiden taakse. Kysellä, mikä on kirkon rooli, paikka ja vaikutusvalta uudenlaisessa ympäristössä, keskellä katsomusten kirjoa.

Muun muassa teologi ja maailmankuulu uskontososiologi Peter Berger on usein korostanut, ettei kirkkojen suurin haaste ole maallistuminen vaan moninaistuminen.

– Konteksti on täysin muuttunut. Suomessakin kenttä on väistämättä moniuskontoinen, ja kirkon julkinen ääni yksi ääni muiden joukossa. Tässä tilanteessa pitää miettiä, miten esimerkiksi suhde valtioon rakentuu uudelleen, Ketola sanoo.

 

Kirkko on perinteisesti hoitanut monia tehtäviä, jotka ovat luoneet ja ylläpitäneet kansallista yhtenäisyyttä. Toimitukset ja elämän siirtymäriitit ovat yhdistäneet kansaa.

– Edelleen rippikoulun käy yhdeksän kymmenestä nuoresta, Ketola muistuttaa.

Hautaansiunaamisen kulttuuri on pysynyt meillä hyvin vahvana. Kristillinen juhlaperinne ja vaikkapa Suvivirren laulaminen ovat olleet vahvuuksia, joita suomalaiset ovat arvostaneet, riippumatta omasta hengellisyydestä.

Tosin avioliittoon vihkimisestä on viime vuosina tullut myös iso haaste, kun instituutio on kiistautettu. ”Kirkollinen avioliitto” kuulostaa jonkun korvissa syrjinnältä, koko käsitteen merkitys on muuttunut.

– Tässä jännitteessä kirkko joutuu elämään.

Kolmatta kertaa järjestettävässä valtakunnallisessa seminaarissa puntaroidaan myös kirkon palveluroolia. Eriarvoisuus yhteiskunnassa on lisääntynyt. Miten hyvinvointivaltio pelastetaan ja miten kirkko on mukana tässä keskustelussa? Näihinkin kysymyksiin Tampere-talossa etsitään vastauksia.

Ajankohta eli 20. huhtikuuta on pohdinnoille kutkuttava: edellisenä päivänä on käyty eduskuntavaalit, ja uusien päättäjien nimet ovat juuri selvinneet.

 

Kun kirkko parituhatta vuotta sitten lähti leviämään, silloinkin oli pakko sopeutua ja miettiä, miten tulla toimeen ei-kristityn enemmistön kanssa, mikä on itselle luovuttamatonta, missä asioissa voidaan joustaa tai luovia.

– Oma kristillisyyskin ymmärrettiin eri tavoin, oli toisistaan poikkeavia käsityksiä, tapoja ja paikallisia yhteisöjä. Myös suhtautumisessa keisariin oli useita variaatioita, sanoo akatemiatutkija ja Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Outi Lehtipuu.

Voiko varhaiskirkon katsomuksellisia haasteita mitenkään rinnastaa 2000-luvun kirkkoon? Löytyykö historiasta yhtymäkohtia nykypäivään?

Lehtipuu viittaa tapaan, jolla mielikuvat usein muodostuvat. Ihmisen muisti ulottuu vain neljä sukupolvea taaksepäin. Sitä ruvetaan pitämään totena ja oikeana, mihin on itse totuttu; mitä omat vanhemmat ja isovanhemmat ovat puhuneet, tai mitä nämä ovat kuulleet isovanhempiensa kertovan.

– Näin syntyy käsitys, että se on perinne, mikä oli joskus 1920–30-luvuilla tapana ja totta. Sama koskee kirkon yhteiskunnallista asemaa. Korkeintaan neljän sukupolven takainen käytäntö mielletään normiksi, josta on jouduttu tai ollaan joutumassa pois. Kannattaa muistaa, että kristityillä oli pitkään vähemmistön identiteetti. Ensimmäisille sukupolville ajatus kristinuskosta enemmistön uskontona olisi ollut aivan käsittämätön!

 

Varhaisten kristittyjen keskuudessa eli vahvana eetos ”annetaan keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on.” He ymmärsivät, että keisarin puolesta voi rukoilla, mutta keisaria ei. He tunnustivat, että keisarilla on valtaa, mutta Jumala on hänenkin yläpuolellaan.

– Rooma 100–200-luvuilla oli aikansa suurkaupunki hyvine ja huonoine puolineen. Siellä oli monenlaisia uskonnollisia yhteisöjä ja kultteja, vaikutteita tuli idästä, Kreikasta, Egyptistä. Kristinusko oli yhtenä muiden joukossa. Keisarikultti oli pitkälle poliittinen, yksi tapa yhdenmukaistaa valtakuntaa. Eri puolilla laajaa aluetta sekin sai erilaisia muotoja, Lehtipuu kuvailee.

– Suomessa olemme nyt tottuneet, että kristinuskolla on ollut melkein monopoli. Tämä asema on kuitenkin neljän sukupolven muistin asia, esimerkiksi uskonnonvapauslakimme ei ole vielä sataakaan vuotta vanha.

 

Teologian tohtori Outi Lehtipuu myöntää kuuluvansa ikäluokkaan, joka hetkittäin kaipaa menneiltä ajoilta tiettyjä yhteisiä asioita: lepopäivän pyhittämistä, sunnuntaita arkea hitaampana ja rauhallisempana viikonpäivänä jolloin kaupat ovat kiinni, jopa pitkäperjantain huvikiellossa tuntuu olevan ideaa.

– Samalla tajuan, että se ei enää ole meidän elämäämme. Yhtenäiskulttuuri on hajonnut, ja jokaisen on löydettävä pyhänsä muualta.

Juuri tässä hän näkee analogiaa nykyhetken ja kristinuskon alkuaikojen välillä:

– Oma pyhä on löydettävä niin, että samaan aikaan maailma kulkee omaa rataansa. Toiset pitävät pyhäpäivää sapattina, toiset perjantaina, jotkut eivät koskaan. Se ei silti tarkoita uhkaa tai pyhän kokemisen kaventamista, tilanne vain on uudenlainen.

Lehtipuu ei lähde ennustamaan, onko yhtenäiskulttuurin aika lopullisesti hävinnyt vai palataanko jossain vaiheessa lähtöruutuun. Kaikki on mahdollista.

– Ensimmäisen sukupolven kristityt eivät voineet kuvitellakaan tilannetta, että keisari olisi kristitty. Näin kuitenkin kävi ja Roomasta tuli kristitty valtio. Jos asioita katsoo riittävän pitkälle taaksepäin tai eteenpäin, asetelmat ja skenaariot näyttävät kovin erilaisilta. 50 vuotta on eri asia kuin 500 vuotta.

 

Kirkko etsii paikkaansa -seminaariin voi vielä ilmoittautua:

http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content2D0DE2

 

Lue myös:

Kirkon tutkimuskeskuksen seminaarissa kysellään kirkon paikkaa

Kumppani näkyy keskellä kylää