Herra halki historian | Tampereen hiippakunta

Herra halki historian


Piispan saarna jouluaaton jumalanpalveluksessa Aleksanterin kirkossa 24.12.2012

Evankeliumi Luuk. 2: 1-14
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Minulla oli keväällä mahdollisuus vierailla Betlehemissä. Sinne päästäkseen pitää kulkea muurin lävitse, ja takaisin päästäkseen pitää läpäistä samanlainen turvatarkastus kuin lentokentillä. Monet Betlehemin asukkaat kulkevat kuitenkin päivittäin rajan yli päästäkseen työpaikoilleen ja taas takaisin kotiin. Heidän tulee nousta joka aamu neljältä aloittaakseen jonottamisen kyllin aikaisin. Muurin molemmin puolin asukkaiden tunteita toisiaan kohtaan leimaa katkeruus ja epäluulo. Sovintoa ei näy, ainoastaan kahdeksan metriä korkea betonimuuri, jolla ihmiset pidetään erossa toisistaan. Jäin miettimään, että ehkä muuri nyt antaa rauhaa ja turvallisuutta, mutta tekee sen kasvattamalla vihaa ja lisäämällä sodan uhkaa. Millainen voi olla tulevaisuus, josta puuttuu sovinto?

Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Onko enkelten laulun kaiku jo sammunut? Betlehemin nimi on pysyvästi sidottu rauhan ruhtinaaseen, onhan se Herramme Jeesuksen Kristuksen synnyinkaupunki. Sen asukkaista oli pitkään enemmistö kristittyjä, mutta nyttemmin heidän osuutensa hupenee, koska muurin takana on vaikea harjoittaa elinkeinoja. Ne, jotka kykenevät, muuttavat pois. Ei ole helppoa sanoa mitään viisasta ja opettavaista tähän tilanteeseen. Voi vain rukoilla, että tuon kaupungin kuuluisin poika saisi Jumalan rakkaudella luoda ihmisten välille rauhan.

Kaupungin huomattavin nähtävyys on Jeesuksen syntymäkirkko. Se rakennettiin jo 300-luvulla luolan yläpuolelle, jota jo ennen sitä oli kunnioitettu Jeesuksen syntymän paikkana. Kirkon oviaukko on niin matala, että jokainen sisään astuva joutuu kumartumaan. Alas asti nöyrtyneen Jumalan Pojan luokse ei tulla ylpeänä eikä varsinkaan karauteta hevosen eikä kamelin selässä, kuten joskus kirkkoon tultiin.
Kaupungissa näytetään myös arkeologien esiin kaivamaa tuolle ajalle tyypillistä asuinluolaa. Sellaisessa oli kaksi huonetta: ihmiset nukkuivat sisemmässä luolassa, kun taas lähempänä suuaukkoa olevaan tilaan otettiin eläimet suojaan yöksi. Voidaan ajatella, että Joosef ja Maria eivät mahtuneet tällaisen luolan perälle vaan saivat jäädä eläinten osaan. Siellä nuori äiti synnytti esikoisensa, kapaloi hänet ja laittoi nukkumaan eläinten syöttökaukaloon.

Vähän aikaa sitten paavi Benedictus julkaisi kolmannen osan Jeesusta käsittelevästä teoksestaan. Sen aiheena olivat Jeesuksen lapsuuteen liittyvät evankeliumien kertomukset. Paavi sai maailman lehdistössä aikaan otsikoita myöntämällä, että syntymäkertomuksia on mielikuvitus jälkeenpäin täydentänyt. Jeesus-lapsen syntymästä on vain vähän kaunista kerrottavaa, mutta kun sitä korvat kuuntelevat, sielu alkaa luoda silmille katseltavaa. Alkaa eläytyminen, ja mieli kutoo kertomukseen mukaan tallin lämmön, eläinten hajun, härän hengityksen.
Raamatussa ei mainita tallia, ei aasia, ei härkää. Silti ne esiintyvät lukemattomissa seimiasetelmissa ympäri maailman kaupunkeja ja koteja, kirkkojen alttaritauluissa, ja luultavasti moneen kotiin on viime viikolla posti kantanut kauniita jouluterveisiä, joissa nämä esiintyvät Jeesuksen syntymän kehyksinä. Ehkä niiden tavoin on kertomukseen kudottu muitakin sadunomaisia piirteitä.

Pyrkimys on kuitenkin ollut hyvä. Kuvittelemalla kertomukseen yksityiskohtia se on samalla tuotu lähemmäs omaa elämää. Se on voinut tulla ymmärrettäväksi ja koskettavaksi, sellaiseksi, johon on helposti voinut sijoittaa myös oman itsensä osalliseksi, kuin vierestä katselemaan ja koskettamaan, todistamaan seimen lapsen viatonta uinumista.
Mutta emme pysty todentamaan tämän idyllin yksityiskohtia. Emme esimerkiksi tiedä Matteuksen evankeliumissa mainittujen tietäjien lukumäärää, kansallisuutta saati nimiä, vaikka sellaisista monia kauniita tarinoita kerrotaan. Emme pysty todistamaan Herodeksen toteuttamaksi väitettyä Betlehemin lastenmurhaa, vaikka voimme uskoa sen olevan vähintään mahdollinen, miksei todenmukainenkin. Herodes tunnettiin vainoharhaisena omien perheenjäsentensä murhaajana. Ihmiskunnan historia on sellainen, että se todistaa riittävästi julmuudesta lapsiakin kohtaan. Aivan äskettäin olemme kauhistellen kuulleet, miten kouluun tunkeutunut asemies ampui kymmeniä alaluokkalaisia.

Meillä on siis riittävästi tietoa ymmärtääksemme, miten tuiki tavanomaisia Raamatun jouluevankeliumin kertomat tapahtumat voivat olla, ehkä neitseen raskautta ja enkelten laulua lukuun ottamatta. Kyse on tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä. Ei liene vaikea tunnustaa sellaisenkin ihmisen, joka ei usko Jumalaan, että Jeesus Nasaretilainen on historiallinen henkilö, vaikka hänen elämänsä yksityiskohdat jäävätkin hämärään. Kenestä muusta tuon ajan ihmisestä tiedämme näinkään paljon?

Mutta jos torjuu ajatuksen neitseellisestä syntymästä ja jättää enkelten ilmoituksen Vapahtajasta kaikelle kansalle pois, jääkö koko Jeesus-lapsen merkityksestä mitään jäljelle? Miksi yhden köyhän perheen lapsen syntymä kokoaisi vuosittain miljoonia ihmisiä kuulemaan uudestaan ja uudestaan samasta asiasta? Jos Jeesus-lapsi olisi vain ihminen, miten hän voisi ylipäätään olla merkityksellinen meille? Mitä iloa meille juuri hänestä olisi? Aivan yhtä hyvin voisimme muistella jotain muuta lasta joltain muulta ajalta ja jostain muualta päin maailmaa, jos nyt yhdenkään muinaisajan lapsen syntymällä meille mitään merkitystä ylipäätään olisi. Niin, kuka joulun viettäjä voisi lopulta tyytyä vain sellaiseen Jeesus-lapseen, jonka ankara historian tutkimus voisi hyväksyä? Emmekö kaipaa paljon enemmän kuin tarinan yhdestä maailman miljardeista lapsista? Mitä meidän joulumme olisi ilman Jumalan Poikaa, jonka syntymän ilmoittavat enkelit ja joka syntyy neitseestä?

Jos hyväksymme vain minimaalisen määrän historiallisia faktoja ja pidämme muuta satuna, mitä jää jäljelle? Jos leikkaamme Jeesuksen irti uskosta siihen, että hän on Jumalan Poika, jääkö mitään syytä viettää hänen syntymäjuhliaankaan? On monia, jotka uskovat Jeesuksen olleen hyvä opettaja muttei mitään sen enempää, korkeintaan poikkeuksellinen ihminen. Mutta mikä tällaisen Jeesuksen merkitys olisi? Jeesuksen opetukset olivat tuttuja jo juutalaisten pyhistä kirjoituksista. ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, lausutaan jo Mooseksen kirjoissa (Mark. 12:29-31, vrt. 3.Moos. 19:18; 5.Moos. 6:5, 10:12).

Ellei Jeesus ole paitsi tähän maailmaan syntynyt historiallinen henkilö, myös Jumalan Poika ja elävä Herra, miksi hänen syntymäänsä juhlisimme? Juhlisimme vain opettajan muistoa ja yrittäisimme tavoittaa hänen syntymänsä kauneutta. Siten voisimme ehkä kokea olevamme osa jotain suurempaa kokonaisuutta, vähän kuten suositussa joululaulussa, jossa ”mieleen hiljaiseen Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”. Mutta tällainen Jeesus on vain idea, ihannekuva, ja hänen syntymänsä vain omaan mieleemme nouseva ajatus.

Kristittyinä palvelemme ja seuraamme enemmän kuin ajatusta. Seuraamme henkilöä ja persoonaa, joka puhuu ja toimii. Tämä Jeesus tulee itse suhteeseen niiden ihmisten kanssa, jotka häneen alkavat tutustua. Hän alkaa puhua, kutsua, vaikuttaa ja muokata ihmistä. Hän ei jää vain historialliseksi opettajaksi menneisyyteen, vaan tulee ihmisen luo, katsoo häntä lempeästi, vakuuttaa rakkauttaan ja hyvää tahtoaan. Hän tarttuu kädestä ja johdattaa ja kulkee rinnalla elämän eri vaiheiden läpi. Hän lohduttaa murheisia, tukee horjuvia, odottaa hitaita, kantaa heikkoja, säälii lankeavia, nostaa kaatuvia, puolustaa syytettyjä, ottaa seuraansa syrjittyjä.

Teologian tutkimuksessa on silloin tällöin ollut kausia, jolloin historian Jeesusta on etsitty erityisellä mielenkiinnolla. Tutkijoiden lisäksi historian Jeesus kiehtoo harrastajiakin, jotka haluavat selvittää, mitä erikoista hänessä oikein on ja miksi hän edelleen kokoaa seuraansa ihmisiä. Viimeisimpiä suomeksikin käännettyjä esimerkkejä ovat olleet ruotsalaisen kirjailijan Jonas Gardellin sekä hollantilaisen elokuvaohjaajan Paul Verhoevenin teokset Jeesuksen elämästä. Tällaisissa tutkielmissa yritetään sijoittaa Jeesus omaan aikaansa ja antaa hänestä kuva ikään kuin ilman hänelle kirkon uskossa jälkeenpäin annettua roolia.

Mutta tällaiset pyrkimykset järjestään taipuvat heijastamaan Jeesuksen ajan sijasta kirjoittajan omaa aikaa ja sitä, mitä kulloinkin pidetään tärkeänä. Jonkinlaista aidoksi odotettua Jeesusta ei löydetä, vaan löydetään Jeesus, joka urheasti taistelee tutkijalle itselleen tärkeiden asioiden puolesta. Historian Jeesusta ei yksinkertaisesti voi tavoittaa irrallaan kirkon uskosta; sen jättäminen pois kuvasta ainoastaan tekee tilaa muille toiveille, joita kukin kirjoittaja haluaisi ideaali-ihmiseensä sijoittaa.

Tällöin voivat jälleen pääasiaksi kasvaa kuvitelmat, millainen Jeesuksen pitäisi olla, jotta hän meitä jotenkin koskettaisi ja hänen asiansa tulisi meidänkin ajallemme merkittäväksi. Mutta tällä tavoin ei löydy siltaa muinaisen Betlehemin ja meidän välillemme. Muurin yli tai läpi ei pääse näin. Jeesus jää enemmän tai vähemmän muurin tälle puolelle, ikiomaksi ajatukseksi, omien hyvien toiveiden heijastumaksi.

Mutta Jeesus on enemmän: hän on Herra halki historian, sinun Vapahtajasi, joka tuo rauhan ja sovinnon niin ihmisten ja Jumalan välille kuin ihmisten keskinäisiin riitoihin.

Joka ylipäätään haluaa uskoa, että tuolla Betlehemin lapsen syntymällä, tai saman lapsen väkivaltaisella kuolemalla kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, olisi jotain merkitystä vielä kaksituhatta vuotta myöhemmin, sen on uskottava sellaiseen, mitä viime kädessä voi ilmaista vain kristinopin ja rukouksen kielellä. Juuri ne ovat silta meidän ja Betlehemin lapsen välillä.

Oppi ja rukous ovat kuitenkin kaksi asiaa, joita joskus oudoksutaan ja joista puhutaan väheksyvästi. Kuvitellaan, että ”liturgia” ja ”dogmit” nyt ainakin estävät elävää Jeesusta tuntemasta. Mutta asia on päinvastoin: juuri ne yhdistävät Jeesukseen ja kaikkiin häneen uskoviin. Joka haluaa uskoa Jeesukseen, tulee heti tekemisiin myös hänestä lausuttavien opillisten käsitysten kanssa. Niitä ei kuitenkaan järki voi aukaista. Niitä voi lähestyä vain palvoen ja ihmetellen. Kristuksen kohtaaminen tapahtuu rukoillen ja sydämen hiljaisuudessa Herran ääntä kuunnellen. Joulun pyhät tarjoavat siihen parhaan mahdollisuuden. On aikaa kysyä: kuka sinä olet, seimen lapsi? Kuka olet, rauhan ruhtinas? Silloin, uskon rukouksessa, Jeesus-lapsi myös ”syntyy uudelleen mieleen hiljaiseen”.
Meidän ja Betlehemin välissä on ajan ja paikan välinen muuri, kulttuurien muuri ja nyt myös sotilaallinen tai valtiollinen muuri. Mutta nämä muurit eivät estä meitä iloitsemasta siitä, mitä enkelit ilmoittivat Betlehemin kedon paimenille: Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.

Tähän ilmoitukseen luottaen nouskaamme nyt tunnustamaan uskomme.

Matti Repo
Tampereen hiippakunnan piispa
http://tampereenhiippakunta.fi



Evankelis-luterilainen kirkko
Sakasti kirkon työntekijöille
Kirkon koulutuskalenteri
Kirkko Facebookissa
Kirjaudu sisään
Hiippakunnan yhteystiedot
Hiippakunnan koulutuskalenteri
Lomakkeita, ohjeita ja materiaaleja
Ohjeet pappisvihkimyksen hakemisesta
Työnohjaus
Piispantarkastukset
Uusille työntekijöille
Tuomiokapitulin päätökset
Uutisia hiippakunnasta
Kehityskeskustelualusta
Avoimet työpaikat
Arkisto
Lähetä palautetta
Tampereen hiippakunta | Eteläpuisto 2c, 33200 Tampere | email: tampere.tuomiokapituli@evl.fi
Sivujen toteutus: Tampereen hiippakunta