Jälkikristillinen vai jälkisekulaari Eurooppa? | Tampereen hiippakunta

Jälkikristillinen vai jälkisekulaari Eurooppa?


Piispan alustus Forssan Rotary-klubissa 24.1.2013

Kristinusko on Euroopan rakennusaine

Parhaillaan vietetään vuosittaista kristittyjen ykseyden rukousviikkoa. Tämä kansainvälinen ekumeeninen viikko päättyy huomenna 25.1. Viettääkö joku teistä läsnäolijoista silloin nimipäiväänsä? 25.1. on apostoli Paavalin kääntymyksen muistopäivä. Myös kaikki suomalaiset Paavot ja Paulit ovat saaneet nimensä kaikuna hänestä, vaikkeivät heidän vanhempansa kenties olisi sitä tulleet erityisemmin ajatelleeksi. Ehkeivät kaikki viime lauantaina nimipäiväänsä viettäneet Heikitkään tulleet ajatelleeksi, että 19.1. on Pyhän Henrikin marttyyrikuoleman muistopäivä, vaikka tarina Lallista ja Köyliönjärvestä olisi hyvinkin tuttu.

Meidän nimipäiväkalenterimme noudattaa vielä olennaisilta osiltaan vanhaa katolista pyhimyskalenteria. Siinä ovat huomattavimmat pyhien muistopäivät edelleen paikoillaan, aivan kuten ovat vuoden pyhäpäivätkin. Tämä on yksi esimerkki siitä, että kristillisen uskon perinne läpäisee kulttuurimme. Vaikka uusiakin etunimiä koko ajan keksitään ja niitä yleistyy, tietty valikoima kansainvälisiä pyhimysnimiä säilyy sukupolvesta toiseen. Voidaan jopa olettaa etteivät kansainvälistyvässä Suomessa kotimaiset, kansallisuusaatetta henkivät kalevalaiset nimet tule pysymään niin suosittuina kuin ne nimet, jotka tunnetaan myös muussa länsimaisessa, kristinuskon läpäisemässä kulttuurissa.

Kristinusko on niin syvästi osa kulttuuriamme, ettei sitä voi siitä erottaa. Tuskin voisimme edes puhua eurooppalaisesta tai länsimaisesta kulttuurista ilman kristinuskoa. Nuo kaksi ovat oikeastaan syntyneet ja kehittyneet yhdessä. Toinen ei ole ollut ennen toista, vaan kumpikin on vaikuttanut toiseen. Kristinusko kantaa mukanaan kreikkalaista ja roomalaista kulttuuria yhtä lailla kuin koko Eurooppa kantaa kristinuskoa. Onkin verrattu Euroopan kulttuurisia rakennusaineita kolmeen kaupunkiin: Ateenasta filosofia, Roomasta oikeus ja Jerusalemista uskonto.

Kristinusko on lähtemättömästi osa eurooppalaista tapaa ajatella ja toimia, asettaa arvostuksia ja käyttäytyä. Myös siellä, missä ei varsinaisesti tunnusteta kristillistä uskoa, seistään kuitenkin paradoksaalisesti raamatullisella perustalla ja noudatetaan juutalais-kristillisiä arvoja. Pieni esimerkki: miten paljon yritetäänkään tiedotusvälineissä korvata antiikin vuosimääreiden käsitteet ”ennen Kristusta”, ”jälkeen Kristuksen” näennäisesti neutraalilla ”ennen” tai ”jälkeen ajanlaskun alkua” (eaa, jaa); itse ajanlasku on kuitenkin edelleen Kristuksen syntymään sijoitettu. Ei ole olemassa mitään neutraalia ajanlaskua koska ei ole olemassa mitään nollapistettä. Ajanlaskun alun sijoittaminen johonkin on valinta, joka osoittaa, missä on kulttuurin kiintopiste.

Eurooppa on aina ollut moniuskoinen

Eurooppalaista kulttuuria voi pitää perustaltaan kristillisenä, vaikka missään vaiheessa kristinusko tuskin on täysin läpäissyt koko maanosan kaikkia kansoja. Keisari Konstantinus Suuri tunnetusti teki tulevaisuuden kannalta ratkaisevan siirron antaessaan kristinuskolle suosion v. 313. Silloin kirkko lähti kasvamaan ja lähetystyö leviämään valtakunnan legioonien turvissa. Ne aseet, jotka aiemmin olivat vainonneet kristittyjä, käännettiin nyt suojelemaan kirkkoa. Syntyi valtiokirkollisuuden perinne, joka kesti itäisessä Euroopassa vielä tuhat vuotta läntisen Rooman kukistuttua Alppien pohjoispuolen heimojen hyökkäykseen v. 476. Mutta kristinusko ei kadonnut lännestäkään vaan jatkoi vaikutustaan. Lähetystyötä tehtiin germaanien keskuudessa Brittein saarilta ja Irlannista käsin.

Unohtaa ei sovi juutalaisuutta eurooppalaisena uskontona. Se oli jo antiikissa levinnyt Rooman valtakunnan merkittävimpiin kaupunkeihin; juutalaisiin seurakuntiin apostolit aikoinaan tekivätkin ensimmäiset lähetysmatkansa. Jerusalemin hävityksen jälkeen v. 70 juutalaiset ajettiin diasporaan eli hajaannukseen; siitä lähtien alkoivat syntyä Euroopan juutalaiskeskukset. Juutalaisia kuitenkin vainottiin eri puolilla vuosisatojen ajan; heitä häväistiin, surmattiin ja ajettiin maanpakoon esimerkiksi Espanjasta. Viime vuosisadalla heidät yritettiin hävittää kokonaan. Juutalaisvainojen historia ulottuu antiikkiin asti, ja ne huipentuivat natsien toteuttamaan kansanmurhaan. Mutta tänään on Saksankin juutalaisuus jälleen elpynyt, pitkälti venäläisen maahanmuuton ansiosta.

Voidaan sanoa, että myös islam on ollut Euroopassa lähes alusta alkaen. Se saapui Eurooppaan 700-luvulla eli satakunta vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen. Voidaan väittää, että se asettui Eurooppaan melkein yhtä nopeasti kuin kristinusko 600 vuotta aiemmin. Eurooppa ei ole koskaan ollut pelkästään kristillinen, vaan eräiltä reunoiltaan heikommin tai vahvemmin myös islamilainen.

Paavi kruunasi frankkien kuningas Kaarle Suuren keisariksi v. 800, ja kristinuskosta sekä kirkosta tuli osa Euroopan kattavaa valtakoneistoa. Mutta samoihin aikoihin oli jo islam levinnyt entisillä roomalaisilla ja kristillisillä alueilla Lähi-idästä Pohjois-Afrikan kautta aina Espanjaan asti. Kaarle Suuri työnsi jo edellisellä vuosisadalla Ranskaan edenneet muslimien joukot Pyreneiden eteläpuolelle, mutta Espanja jäi islamin alueeksi aina vuoteen 1492, jolloin Granada antautui. Mutta kun Bysantin valtakunnaksi kutsuttu itäinen osa Roomaa kukistui Konstantinopolin valloitukseen v. 1453, saattoi islam jälleen vapaasti levittäytyä kohti Keski-Eurooppaa.

Nämä kolme monoteististä eli yksijumalaista uskontoa ovat lähtemättömästi vaikuttaneet Euroopan kulttuuriin ja vaikuttavat edelleen, mutta eri tavoin. Perustalla on juutalaisuus, jonka erityisesti kristinusko on kantanut sisällään, mutta jota ovat myös edustaneet Euroopan lukemattomat juutalaiset taiteilijat ja tiedemiehet. Juutalaisuuden ja kristinuskon pyhien kirjojen sanoma on piilossa myös islamin sisällä, tosin muutetussa muodossa. Islamin vaikutus toteutuu nykyään eritoten maahanmuuttajayhteisöjen välityksellä Euroopan suurkaupungeissa.

Kristittyjä Euroopan asukkaista on 76,2 % ja uskontokuntiin kuulumattomia 18 %. Kaikista eurooppalaisista on roomalaiskatolilaisia 35 %, ortodokseja 26,7 %, protestantteja 13,7 %, muslimeita 5,2 % ja muita 1,4 %. Mutta huomionarvoista on, että kaupunkien ja maiden uskontotilastot ovat hyvin erilaisia. Ranskassa muslimien osuus on 8 % väestöstä, Belgiassa ja Saksassa 4 % ja Britanniassa 3 %. Nämä luvut eivät vaikuta suurilta, mutta monissa kaupungeissa muslimien osuus on huomattava. On arvioitu, että Brysselin, Amsterdamin ja Marseillen asukkaista muslimeita on noin viidennes. Kaukoidän uskonnot ovat läsnä myös nykyisessä Euroopassa, mutta niillä ei ole ollut historiallista vaikutusta eurooppalaiseen kulttuuriin.

Jälkikristillinen Eurooppa

Vaikka numeroiden valossa enemmistö eurooppalaisista on kristittyjä, ei ole yksiselitteistä, miten heidän kristillisyyttään tulisi arvioida. Eurobarometri vuodelta 2005 kertoi keskimäärin 52 % Euroopan Unionin jäsenmaiden kansalaisen uskovan Jumalaan. 27 % katsoi, että on olemassa jonkinlainen henki tai elämänvoima, kun taas 18 % katsoi, ettei ole minkäänlaista henkeä tai jumalaa. Toinen tutkimus osoitti 47 % ranskalaisista pitävän itseään agnostikkoina.

Monissa läntisen Euroopan maissa on tapahtunut nopea uskonnollisuuden muutos. Uskonnollisuuden luonnetta on voitu mitata niin jäsenyytenä kuin uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisena, mutta myös luotaamalla ihmisten uskonnollisia käsityksiä. Erityisesti Tanskassa, Belgiassa, Ranskassa, Saksassa, Alankomaissa ja Ruotsissa on havaittu uskonnollisuuden selvää laskua, mutta samaan aikaan on nähty sen nousua itäisen Euroopan ortodoksisissa maissa, kuten Kreikassa ja Romaniassa sekä Euroopan rajojen ulkopuolella Venäjällä.

Voidaan sanoa, että Euroopassa uskonnollisuus vähenee, ja että yhä useampi ilmoittaa itsensä uskonnottomaksi tai vähintään agnostikoksi. Sen sijaan vain harva pitää itseään ateistina. Tutkimustuloksiin kuitenkin vaikuttaa, millä sanoilla vaihtoehdot asetetaan, ja se, miten kukin ymmärtää käsitteet agnostikko ja ateisti. Uskoa, että ei ole jumalaa, on eri asia kuin sanoa, että ei usko että on jumalaa; saati, ettei voi tietää, onko jumalaa. Ateismin määrittely vaikuttaa yhtä moniulotteiselta kuin uskonnon määrittely; yksille kyseessä on uskomisen poissaolo, toisille taas vakaumus, jonka puolesta pyritään toimimaan, kolmansille puolestaan harkittu kanta olla ottamatta kantaa.

Jälkisekulaari Eurooppa

Läntisen Euroopan tilannetta on kutsuttu jälkikristilliseksi. Mutta sitä mukaa kuin organisoitu ja perinteinen uskonnollisuus laskee, kansalaiset eivät ainoastaan maallistu, vaan uskonnollinen kenttä muuttuu. Uskonnollinen käyttäytyminen ja uskontoon kytkeytyvät arvot saavat uusia muotoja. Joidenkin tutkijoiden mielestä Euroopassa on meneillään suurin uskonnollinen vallankumous sitten maanosan kristillistämisen. Niin sanottu ”uushenkisyys” näyttää vaikuttavan etenkin kristinuskon sisällä ja muovaavan siitä uutta kulttuuria. Tätä on kutsuttu myös ”progressiiviseksi hengellisyydeksi”, sillä se pyrkii löytämään uskonnollisen elämän muotoja, jotka ovat yhteensopivia modernien arvojen ja tiedon kanssa.

Neljä keskeistä teema-aluetta luonnehtivat progressiivista hengellisyyttä: ensinnäkin pyritään löytämään muotoja, jotka ovat uskottavia liberaalin demokratian ydinarvot omaksuneille ihmisille – tällaisia arvoja ovat tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja yksilöllisyys. Toiseksi pyritään kehittämään hengellisyyttä, joka on aidosti vapauttavaa naisille eikä ole sidoksissa patriarkaalisiin uskomuksiin ja rakenteisiin. Kolmanneksi pyritään sopusointuun tieteellisen tiedon kanssa, ja neljänneksi olemaan vuorovaikutuksessa ympäröivän luonnon kanssa ja vastaamaan ekologiseen kriisiin.

Nämä uskonnollisuuden trendit tuntuvat myös Suomessa, joskin heikompina kuin vaikka naapurissamme Ruotsissa. Niiden vaikutus on kuitenkin ilmeinen, ja tulee näkyviin uusimmissa suomalaisten uskonnollisuutta luotaavissa tutkimuksissa. Muutos on huomattava etenkin nuorten, kaupungeissa asuvien aikuisten keskuudessa. Se näkyy paitsi herkkyytenä erota kirkon jäsenyytenä, myös kirkollisen avioliittoon vihkimisen suosion laskuna ja aivan viimeksi ilmenneenä haluttomuutena kastattaa omia lapsia kirkon jäseniksi, vaikka itse seurakuntaan kuuluisikin. Ei haluta tehdä suurta, henkilökohtaista ratkaisua lapsen puolesta.

Tässä mielessä voi sanoa, että olemme nyt historiallisella paikkakunnalla: Sosialidemokraattisen puolueen v. 1903 julkaisema Forssan ohjelma vaikuttaa yhä. Uskonnosta halutaan tehdä yksityisasia, vaikka se on luonteeltaan yhteisöllinen asia. Tuolloin perustelu oli kuitenkin hieman toinen, sillä tilanne oli toinen: maassa ei ollut uskonnonvapautta (ensimmäinen uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1923), ja kirkko kykeni kontrolloimaan avioliittojen solmimista edellyttämällä ehtoollisella käyntiä. Vaatimus uskonnon yksityisestä luonteesta tähtäsi yksityiselämän vapautumiseen kirkon valvonnasta, ei ainoastaan vapauteen uskoa tai olla uskomatta.

Eurooppa ei tänään ole ainoastaan post-kristillinen, vaan se on myös post-sekulaari. Hieman pidemmällä historian kulun tarkastelulla voidaan katsoa, että Eurooppaa on läpäissyt valtiollinen kirkollisuus, valtiollinen sekularismi ja viimeisimmässä vaiheessa valtiollinen neutraalius, johon kuitenkin sisältyy uskontojen suosiminen. Ranskan ja Venäjän vallankumouksissa ilmeni sekulaarin valtion ihanne siinä merkityksessä, että valtio muuttuu maalliseksi ja vapauttaa yhteiskunnan uskonnon kontrollista.

Vallankumousten ideaalin mukaisesti valtio ei kuitenkaan ainoastaan vapauttanut, vaan ryhtyi myös rajoittamaan uskontojen toimintavapautta. Tämä vaihe näyttää saaneen päätöksensä kylmän sodan päättymisen myötä. Nyt on siirrytty tilanteeseen, jossa valtio suojelee uskontoja; ei ainoastaan yhtä, niin kuin valtiokirkollisuuden kaudella, vaan tasaveroisesti kaikkia.

Esimerkiksi Norjassa tuli viime vuonna voimaan uusi perustuslaki, jonka mukaan valtio on neutraali. Norjassa ei siis enää ole valtionkirkkoa, vaikka kuninkaan tuleekin yhä kuulua luterilaiseen kirkkoon. Mutta samalla perustuslakiin kuitenkin jätettiin eräänlainen ”tunnustuspykälän” jälkeläinen; sen mukaan Norjan ”arvoperustana pysyy kristillinen ja humanistinen perintömme”. On tosin epäselvää, mitä ”humanistisella perinnöllä” tarkoitetaan. Sanaa voivat käyttää itsestään niin kristityt kuin ateistit. Norjassa on kouluissa yhteinen, tunnustukseton uskontotieto, mutta valtio kuitenkin tukee uskontokuntien sekä katsomuksellisten yhteisöjen antamaa omaa opetusta.

Euroopan Unioni kunnioittaa uskontoja ja katsomuksia

Vastaava ajattelu näkyy myös Euroopan Unionin lainsäädännössä. Unioni on neutraali uskontojen suhteen, koska sen jäsenvaltioissa vaikuttavat monet uskonnot, kussakin maassa hieman erilaisen lainsäädännön mukaan. Lissabonin sopimuksen 17 artiklan mukaan EU kuitenkin ”kunnioittaa kirkkojen ja uskonnollisten yhdistysten tai yhdyskuntien asemaa, joka niillä on kansallisen lainsäädännön mukaisesti jäsenvaltioissa, eikä puutu siihen.” Toiseksi se kunnioittaa myös ”elämänkatsomuksellisten ja ei-tunnustuksellisten järjestöjen asemaa, joka niillä on kansallisen lainsäädännön mukaisesti”. Kolmanneksi unionin tulee käydä ”avointa ja säännöllistä vuoropuhelua näiden kirkkojen ja järjestöjen kanssa tunnustaen niiden identiteetin ja erityisen tehtävän”.

Uskontojen ohella keskustelua käydään siis myös elämänkatsomuksellisten ja muiden ei-tunnustuksellisten järjestöjen kanssa. Sellaisia voivat olla muun muassa humanistit, vapaamuurarit sekä vapaa-ajattelijat. En kuitenkaan tiedä, mitä tällainen keskustelu sitten sisältää enkä sitä, kuka ja miten valitaan edustamaan mitäkin katsomuksellista järjestöä.

Euroopan unionin suurista maista Ranskassa on erilainen uskonnonvapauden tulkintaperinne kuin Saksassa. Ranskassa on suuren vallankumouksen jäljillä edelleen ihanteena laïcité, maallistaminen; kirjaimellisesti ottaen sana merkitsee oikeastaan ”maallikkouttamista” eli ohjelmallista vallan siirtoa pois pappissäädyltä ja kirkon vaikutuksen lakkauttamista etenkin koululaitoksesta, mutta sitä tulkitaan nyt valtion ja kirkon tiukaksi erottamiseksi. Millään uskonnolla ei laïcité-ideaalin mukaan saa olla suosioasemaa valtion taholta. Saksassa – ja Suomessa – puolestaan on toisenlainen perinne; maassa on uskonnonvapaus, mutta vapaus merkitsee vapautta uskoon, ja organisoituneiden uskonnollisten yhdyskuntien vapautta sekä niiden tiettyä historiasta ja kulttuurista seurannutta valtion antamaa suosituimmuusasemaa osana yhteiskuntaa.

Lissabonin sopimuksessa vahvistetaan Euroopan Unionin perustana olevat arvot, joita ovat ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, demokratia, tasa-arvo, oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Unionin päätavoitteena on puolustaa näitä arvoja sekä edistää rauhaa ja kansojensa hyvinvointia. Arvojen voi hyvin nähdä nousevan kristillisen uskon vuosisataisesta vaikutuksesta eurooppalaiseen kulttuuriin, joskaan ne eivät ole kristinuskon yksityisomaisuutta eivätkä sen yksin synnyttämiä lapsia.

Kirkkojen tehtävänä on jatkuvasti nostaa esille Euroopan yhteisten arvojen merkitystä, tuoda esille kristillisiä arvoja poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa Unionin tasolla ja osallistua keskusteluun siitä, millaisilla visioilla ja millaisilla arvoilla Unionia kehitetään. Vuonna 2001 Euroopan kirkkojen yhdessä hyväksymä Charta Oecumenica antaa seuraavia suuntaviivoja kirkkojen roolille:

”Kirkot tukevat Euroopan integraatiota. Yhteys ei voi kestää ilman yhteisiä arvoja. Olemme vakuuttuneita siitä, että kristinuskon hengellinen perintö on Euroopalle innoituksen ja sisäisen rikkauden voimanlähde. Me työskentelemme kristillisen uskomme pohjalta rakentaaksemme inhimillistä, sosiaalisesti tietoista Eurooppaa, jossa vallitsevat ihmisoikeudet ja rauhan, oikeudenmukaisuuden, vapauden, suvaitsevaisuuden, osallistumisen ja solidaarisuuden perusarvot. Pidämme samoin ehdottomasti kiinni elämän kunnioittamisesta, avioliiton ja perheen arvosta, köyhien puolelle asettumisesta, valmiudesta antaa anteeksi ja myötätuntoisuudesta kaikissa asioissa.”

Rukous ykseyden puolesta

Palaan lopuksi ekumeeniseen rukousviikkoon, josta aloitin. Jotta Euroopan kirkot voisivat edellä lukemani julistuksen tavoin tukea maanosamme kaikin puolin hyvää kehitystä sen asukkaiden kotina, niiden tulee itse elää todeksi noita luettelemiaan arvoja. Niiden tulee itse pyrkiä keskinäiseen yhteyteen, toinen toisensa kunnioittamiseen ja huomioon ottamiseen. Niiden tulee elää oman uskonsa mukaisesti Kristuksen yhtenä kirkkona, jotta ne voisivat antaa yhteisen todistuksen Herrastaan.

Tämä jokavuotinen ekumeeninen rukousviikko on yksi mahdollisuus. Täällä Forssassakin on ekumeenista toimintaa; pari vuotta sitten Suomen Ekumeeninen Neuvosto palkitsi Forssan katukirkkoyhdistyksen. Se oli esimerkki siitä, miten paikallinen toiminta voi ylittää rajoja, kun yhteinen usko johtaa kristittyjä yhteiseen vastuuseen.

Vuonna 2017 vietetään tunnetusti Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlia. Mutta silloin vietetään Euroopassa yleisemmin reformaation 500-vuotisjuhlia. Aikamääre on laskettu Martti Lutherin teesien naulaamisesta Wittenbergin linnankirkon oveen. Tuolla tapahtumalla oli ensin saksalaisia, sitten yleiseurooppalaisia ja lopulta globaaleja vaikutuksia kirkkoon, valtioon, politiikkaan, filosofiaan, tieteisiin, taiteisiin, koulutukseen jne. Se sysäsi liikkeelle tapahtumakulun, jota ilman meidän kulttuuriamme ei voisi kuvitella tällaiseksi kuin se on.

Juhlavuotta 2017 on tarkoitus viettää Suomessa yhdessä valtion kanssa – vaikka kirkko ei ole valtionkirkko, tarjoaa tuo itsenäisyyden satavuotisjuhla oivan yhteistyön mahdollisuuden. Yhdessä katselemme eteenpäin: emme vietä vain satojen vuosien muistojuhlia, vaan etsimme menneestä voimaa ja suuntaa eteenpäin. Toivomme voivamme viettää sitä myös ekumeenisesti, sillä reformaatio vaikutti myös katoliseen kirkkoon.

Tulevaisuutta ei voi nähdä muuten kuin historiasta: ymmärtämällä sitä tietä, jota olemme kulkeneet, osaamme mennä myös eteenpäin – maamme, maanosamme ja maailmamme parhaaksi.

Matti Repo
Tampereen hiippakunnan piispa
http://tampereenhiippakunta.fi



Evankelis-luterilainen kirkko
Sakasti kirkon työntekijöille
Kirkon koulutuskalenteri
Kirkko Facebookissa
Kirjaudu sisään
Hiippakunnan yhteystiedot
Hiippakunnan koulutuskalenteri
Lomakkeita, ohjeita ja materiaaleja
Ohjeet pappisvihkimyksen hakemisesta
Työnohjaus
Piispantarkastukset
Uusille työntekijöille
Tuomiokapitulin päätökset
Uutisia hiippakunnasta
Kehityskeskustelualusta
Avoimet työpaikat
Arkisto
Lähetä palautetta
Tampereen hiippakunta | Eteläpuisto 2c, 33200 Tampere | email: tampere.tuomiokapituli@evl.fi
Sivujen toteutus: Tampereen hiippakunta