Kirja-arvio: Juha Hänninen & Marjukka Luomala (toim.): Elämän puu. Kirjoituksia saattohoidosta. Otava 2013. | Tampereen hiippakunta

Kirja-arvio: Juha Hänninen & Marjukka Luomala (toim.): Elämän puu. Kirjoituksia saattohoidosta. Otava 2013.


Elämän puu on saattohoitoon erikoistuneen helsinkiläisen Terhokodin 25-vuotisjuhlajulkaisu. Se on alaotsikkonsa mukaisesti kokoelma saattohoitoon liittyviä kirjoituksia. Kyseessä ei ole tieteellinen julkaisu, vaan teoksen toimittamisessa on selvästikin pyritty yleistajuisuuteen. Pääsääntöisesti tässä on myös onnistuttu varsin hyvin. En käy aivan keskivertolukijasta, koska olen vuosikymmenen ajan tehnyt työtä sairaalaympäristössä ja saanut muutenkin käydä paljon lääketieteeseen liittyvää keskustelua alan osaajien kanssa. Heihin on kuulunut mm. Elämän puun tekijäjoukossa mukana oleva sisätautiopin emeritusprofessori Amos Pasternack. Testasin kuitenkin tätä kirjaa karuissa kenttäoloissa eli lähes päivittäisillä linja-automatkoillani Tampereen ja kotipaikkauntani välillä. Lukeminen onnistui hyvin – ainakin siihen saakka, kunnes Ruutanan Shellin kohdalla alkoi nukuttaa. Yleensä se johtui kuitenkin työpäivästä eikä tekstin uuvuttavuudesta.

Kuka saa kotiinsa kuolla?

Kirjalla on siis juhlistettu Terhokodin neljännesvuosisataista taivalta. Tämä selittää sitä, että muutamin paikoin kirjoituksissa lähestytään mainospuhetta, mutta onneksi se jää kokonaisuudessa marginaaliseksi. Maininnan ansaitsee myös se, että huomioni ei liity Terhokodin johtajana toimivan Juha Hännisen osuuteen. Hänninen toteaa myös sen tärkeän seikan, että terveyskeskukset ovat avainasemassa saattohoidossa. Vain harva ihminen päätyy erikoistuneeseen saattohoitokotiin, joiden roolin tulevaisuudessa Hänninen näkee nykyistä enemmän koulutuksellisena ja konsultatiivisena. Saattohoitoa toteutetaan jo nykyisinkin hyvin erityyppisissä sairaaloissa. Esimerkiksi Tampereella kaupungin perusterveydenhuollon yhteydessä toimii siihen erikoistunut yksikkö.

Useinkin joku murjaisee, että moni on kotiinsa kuollut. Elämän puu tarjoaa tähän tarkan määrän: joka seitsemäs kuolee tällä hetkellä omien seiniensä sisällä, moni heistä viinaan tai muuten vain tapaturmaisesti. Ihan ylettömän vaarallinen paikka koti ei siis small talkeista huolimatta ole. Totta puhuen kotona kuolemisen pitäisi olla mahdollista nykyistä useammin ja myös saattohoidon päätteeksi.

Laajakirjoinen sisältö

Teoksen sisältö on laajakirjoinen. Liikkeelle lähdetään kuoleman, lääkärin ja potilaan kolmiosta. Ja hyvin lähdetäänkin. Arkkiatri Risto Pelkosen artikkeli Lääkäri ja kuolema on mielestäni kirjan parhaimmistoa. On nautittavaa lukea hyvällä tavalla perinteistä esseistiikkaa, jossa lääketieteelliseen osaamiseen liittyy syvä kulttuurin tunteminen. Pelkonen siteeraa niin virsikirjaa kuin Leo Tolstoita. Oikeustieteen tohtori, varatuomari Irma Pahlman puolestaan kirjoittaa juristin otteella ihmisen itsemääräämisoikeudesta ja hoitotahdosta. Mielenkiintoinen on esimerkiksi tieto, että ihmisen valta päättää omasta hoidostaan ei kytkeydy hänen oikeustoimikelpoisuuteensa. Eli ihminen voi olla kyvytön hoitamaan raha-asioitaan ja silti päätösvaltainen itseään koskevissa suurissa asioissa. Tässä on toivon pilke: kaikki ei vielä käänny talouden kielelle.

Jotain ihan muuta

Oireenmukainen (palliatiivinen) hoito ja mm. siihen kuuluva kivunlievitys saa kirjassa ymmärrettävästi suuren sijan. Lukijan eteen avautuu konkretisoituva näkymä siihen, että saattohoito on isompi asia kuin monesti ajatellaan. Ja että se mainosslogania lainaillen on jotain ihan muuta. Kuka tahansa ei osaa saattohoitaa, eikä kukaan pysty siihen yksin. Saattohoito ei ole sitä, että ihmisen vain annetaan kuolla. Siihen siirtyminen ei tarkoita ”hoitojen lopettamista”, vaan siirtymistä syynmukaisesta oireenmukaiseen hoitoon. Kysymys on myös siitä, että kuolemaa ei enää nähdä tappiona, kuten paranemiseen tähtäävässä lääketieteessä on perinteisesti tehty, vaan jonakin, jota kohti kuljetaan elämän arvon mukaisesti. Ihminen on kaiken päälle myös monitasoinen olento, joten hänen kehonsa ja mielensä saattavat kulkea eri tahtiin. Oireiden hoitamisella ja fyysisen olon tekemisellä siedettäväksi raivataan monesti myös tilaa ihmisen henkiselle puolelle ja kysymyksille, jotka lähestyvä kuolema hänessä herättää. Mielenkiintoinen on myös tieto, että ahdistus tutkitusti lisää kipua.

Tavoitteena lähtörauha

Suurin osa kirjoittajista on lääketieteen asiantuntijoita, monet tohtoristasoa. Mukana on myös jo mainittu juridinen näkökulma ja kirjan loppupuolella saattohoidon ja median suhdetta käsittelevä osio. Kirkkoa edustaa rovasti ja psykoterapeutti Kirsti Aalto, joka toimi ennen eläkkeelle jäämistään pitkään Kirkkohallituksessa sairaalasielunhoidon johtajana. Artikkelissaan Kirkko saattohoidon kehittäjänä hän valottaa mm. saattohoidon lyhyttä historiaa Suomessa ja kytkee sen vanhaan luostariperinteeseen. Häneltä on myös poimittu tämän kirjoituksen otsikko – oivallinen kiteytys saattohoidon tavoitteesta: lähtörauha. Elämän puu kuitenkin haastaa pohtimaan paljon yhtä artikkelia laajemmin (sairaala)sielunhoidon ja saattohoidon välistä suhdetta. Pitkin matkaa ja eri kirjoittajien kynästä lähteneenä esiin nousee se, miten tärkeää on potilaan kuunteleminen ja hänen näkemisensä kokonaisuutena, johon kuuluvat niin fyysinen, sosiaalinen, psyykkinen kuin myös hengellinen ulottuvuus. Sielunhoito löytää luontevat liittymäkohdat saattohoitoon. Ja toisin päin: moni sielunhoitajan kalupakista tuttu asia toimii yhtä hyvin niin omaisen, hoitajan kuin lääkärinkin käyttämänä. Huolimatta siitä, että terveydenhuollon ammattilainen ei tietenkään voi ottaa kantaa ihmisen vakaumukseen kuuluviin asioihin. Elämän puun äärellä mieleeni tuli monin kohdin jo eläkkeelle jäänyt ylilääkäri, joka kerran hermostui hankalaksi kokemaansa omaiseen – tämä kun halusi toistuvasti nähdä Jumalan työn ja hoitoon liittyvät asiat vastakkaisina. Lääkäri puuskahti lopulta, että ”kyllä täällä muutkin ovat Jumalan asialla kuin te!” Tarina ei kerro, miten tilanne jatkui.

Saattohoidossa asiat ovat toisin

Oma mielenkiintonsa on myös katsauksella palliatiivisen hoidon opetukseen Suomessa. Enpä itsekään vielä kymmenen vuotta sitten oikein tiennyt, mitä tuo termi keskussairaalan käytäväviitoituksessa tarkoitti. Tampereen yliopiston rehtori Kaija Hollin muistot oman tutkijanuran varrelta herättävät ymmärtämään, että aika, jolloin ihmistä saatettiin kiusata aktiivisilla hoidolla kuolinpäivän kynnykselle, ei ole kovin kaukana selän takana. Siitä ollaan toivottavasti viimeistään nyt pääsemässä kokonaan. Niin kuin keuhkolääkäri Juha Lehto oivaltavasti kirjoittaa: ”Me lääkärit olemme tottuneet arvioimaan hoidon tehoa esimerkiksi laboratorioarvojen tai röntgenkuvamuutosten perusteella. Näiden löydösten tuijottamiseen olemme ansiokkaasti ”kouluttaneet” myös hoitajat, potilaat ja omaiset. Saattohoidossa asiat ovat toisin. Kuolevan potilaan hoidon tehoa tulee arvioida oirevasteella, kuten hengenahdistuksen helpottumisella. Hoito, jonka potilas kokee auttavan, on oikea.”

Tekstin äärellä mieleeni palasi tilanteita, joissa olen käytännössä harjoitellut oman ahdistukseni sietämistä kuolevan vuoteen vierustalla. Lukeminen vahvisti minussa myös sitä, että monesti on hyvä pitää suunsa kiinni – jo siksi, että on sairaustiloja, joissa kaikki puhe ja äänet ärsyttävät potilasta. Monesti läsnäolo riittää, mutta se juuri onkin usein vaikeaa. ”Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa”: ei tämän enempää, mutta ei myöskään vähempää.

Meille jotka kuolemme

Elämän puu on yleistajuinen kokoelma kirjoituksia saattohoidosta ja sen väistämättömistä liitännäisistä kivusta, kuolemasta ja surusta. Sen kohderyhmäksi voisi maalailla ympäripyöreästi ”kaikki, jotka ovat kiinnostuneita”. Määrittelyn voi tehdä jykevämmin lainaamalla tamperelaisen Tuija Välipakan aihepiiriä monin tavoin sivuavan runokokoelman Take Away (Paasilinna 2013) omistetta: ”Meille jotka kuolemme”. Lukemisen arvoinen teos Elämän puu joka tapauksessa on. Paitsi arkkiatri Pelkosen kirjallisuusmieltymykset, opin tietämään myös sen, että minussa on sisusvaltimohermosolmuke-niminen osa. Viehättävä lisä sanavarastoon oli myös ”tautitietoinen”. Sitä maistellessa rupeaa helposti göstasundqvistmaisesti laulattamaan. Hieman hämäriin minulta sen sijaan piiloutui kirjan nimen tarkoitettu merkitys – jos se ei sitten ole se, että elämä on mystistä niin kuin puutkin. Nimi liittyy Björn Weckströmin akryyliveistokseen Puu (1972).

Suomi on saattohoidon takapajula

Kuolema ja saattohoito ovat aiheita, jotka koskettavat meitä kaikkia. Elämäntie on myös kuolemantie, kuten psykoanalyytikko ja työnohjaaja Pirkko Siltala omassa, työnohjauksen merkitystä henkilökunnan jaksamiselle luotaavassa osuudessaan toteaa. 12 000–15 000 meistä tarvitsee saattohoitoa joka vuosi, joten aihe on ajankohtainen myös muulloin kuin vuoden 2014 Yhteisvastuukeräyksen kohteena ollessaan. Saattohoidolla mitattuna Suomi on kansainvälisesti takapajula. Tämä on ikävää, sillä hyvä kuoleminen on jotakin, mihin meillä kaikilla pitäisi olla mahdollisuus joko omassa kodissa tai laitoksessa. Jotta olisi lähtörauha.

”Martti Luther on sanonut: Ihmisen tulisi ajatella kuolevaisuutta hyvissä ajoin, sillä kun se tulee lähelle, se herättää pelkoa eikä sitä sitten pysty ajattelemaan. Pelko lamaannuttaa ja estää työstämästä omakohtaisia ajatuksia kuolevaisuudesta. Kuolemaa lähestyvän tärkein pääoma on oma luovuus ja osallisuus läheisten rakkauteen. Mielikuva kuolemasta on viimeinen luomuksemme.” (LL, YTM Irja Idman artikkelissaan Kuolevan potilaan tyynnyttely)

TEKSTI: TEEMU PAARLAHTI

Kirjoittaja on Tampereen ev.lut. seurakuntien sairaalapastori, työnohjaaja ja valtiotieteen maisteri, joka on myös Tampereen yliopistollisen sairaalan erityisvastuualueen tutkimuseettisen toimikunnan varajäsen.



Tilaa uutiskirje tai päätökset

Tilaa päätökset tai uutiskirje suoraan sähköpostiisi.


Evankelis-luterilainen kirkko
Sakasti kirkon työntekijöille
Kirkon koulutuskalenteri
Kirkko Facebookissa
Kirjaudu sisään
Hiippakunnan yhteystiedot
Hiippakunnan koulutuskalenteri
Lomakkeita, ohjeita ja materiaaleja
Ohjeet pappisvihkimyksen hakemisesta
Työnohjaus
Piispantarkastukset
Uusille työntekijöille
Tuomiokapitulin päätökset
Uutisia hiippakunnasta
Kehityskeskustelualusta
Avoimet työpaikat
Arkisto
Lähetä palautetta
Tampereen hiippakunta | Eteläpuisto 2c, 33200 Tampere | email: tampere.tuomiokapituli@evl.fi
Sivujen toteutus: Tampereen hiippakunta