Lutherista luuranko. Onko luterilainen tunnustus muisto menneestä vai tuki tulevaan? | Tampereen hiippakunta

Lutherista luuranko. Onko luterilainen tunnustus muisto menneestä vai tuki tulevaan?


Luento Lahden Ristinkirkossa 15.2.2017

 

 

Lutheria esittävät veistokset ja maalaukset ovat usein juhlavia ja jykeviä. Niissä reformaattori seisoo vakaasti, toinen jalka päättäväisesti eteenpäin astumassa, rinta rohkeasti rottingilla ja pää pystyssä. Otsa on vähän yläviistoon, leuka lujana ja katse tiukkana. Toinen käsi kannattelee suurta Raamattua ja toinen koputtaa sitä rystysillään. Voi kuvitella, että hän vakuuttaa: Omatuntoni on sidottu Jumalan sanaan. En voi enkä tahdo peruuttaa, mitä olen kirjoittanut, ellei minua pyhän Raamatun todisteiden ja selkeiden järkiperusteiden avulla saada siitä vakuutetuksi. Jumala minua auttakoon. Tässä seison enkä muuta voi.

Näin Lutherin kerrotaan puolustautuneen Wormsin valtiopäivillä huhtikuussa 1521, joskaan viimeisistä uhmaavista sanoista ei ole historiallista varmuutta. Eikä kuvaamani tyypillinen veistos tai maalauskaan esitä Lutheria munkinkaapuun pukeutuneena nuorena kuohuttajana Wormsissa, vaan vakiintuneena keski-ikäisenä kirkollisena johtajana, saarnaajana ja professorina. Luther kuvataan tunnustustilanteessa, jopa taistelutilanteessa. Hän on esikuva, rohkea uskon ja totuuden puolustaja, joka ei väisty Jumalan sanasta.

Tällainen Luther on kuitenkin enemmän kuin jäykkä patsas. Hän on elävän uskon kuva. Häntä ei voi pitää menneisyyteen jääneenä historian hahmona eikä kuolleena luurankona kirkon kaapissa tai kaapin päällä. Hänellä on edelleen vaikutus, niin esikuvana kuin opettajana.

Siinä mielessä hänen työnsä ja sanomansa antavat edelleen luterilaiselle kirkolle sen tunnustuksellisen identiteetin ja osoittavat sen suunnan. Luther on ikään kuin pitkittäissuunnassa jäykistämässä – hyvässä mielessä – kirkon itseymmärrystä, kun se elää jokaisessa vaihtuvassa ajassa. Lutherin työhön ja kirjoituksiin perehtyminen auttaa kirkkoa pysymään uskollisena Jumalan sanan todistajana.

 

Tunnustus on hengellinen ja opillinen

Kun puhutaan luterilaisesta tunnustuksesta, puhutaan uskon tunnustamisesta, ei vain historiallisista asiakirjoista eikä vain ulkonaisista edellytyksistä. Tunnustusta ei oikein voi verrata jonkin inhimillisen yhdistyksen sääntöihin, joita vuosikokous tarpeen mukaan muuttaisi. Kyse on kirkon olemassaolon perustasta, sen suhteesta Jumalaan sekä sen tehtävästä maailmassa. Uskon tunnustaminen merkitsee tunnustautumista Jumalan palvelijaksi, Jumalan kuuntelemista ja Jumalan tahdon noudattamista. Luterilaisessa tunnustuksessa pysytteleminen merkitsee kirkon pysyttelemistä omassa hengellisessä identiteetissään ja siitä käsin toimimista maailmassa.

Tunnustus on siten kristitylle spirituaalinen, hengellinen asia, joka ilmenee rukouksena, Jumalan ylistämisenä ja avuksi huutamisena. Samalla se on myös opillinen, älyllinen ja teologinen asia, jota voidaan lähestyä tutkimuksella. Luterilainen tunnustus on elävä, kirkon liturgiassa sekä seurakuntien toiminnassa ja päätöksenteossa jatkuvasti julki tuleva uskon sisäinen rakenne.

Luterilaisilla on oma tunnustuksensa. Luterilaisuus on tunnustuskunta maailman kirkkojen joukossa. Se ei väitä olevansa yksin ja kokonaisuudessaan Kristuksen kirkko, vaikka se uskookin olevansa sitä oikea osa. Luterilainen tunnustus antaa identiteetin, mutta sen tarkoitus ei ole erottaa sitä muista. Luterilaisuus on ekumeenista siinä mielessä, että se pyrkii kohti kirkon ykseyttä yhteisessä uskossa ja yhteisessä tehtävässä.

Luterilainen tunnustus ei ole raja muita kristittyjä vastaan. Se on kuitenkin raja evankeliumin opin vääristämistä vastaan, raja apostolisesta uskosta luopumista vastaan, raja ihmistekoihin perustuvaa uskonnollisuutta vastaan sekä raja sellaista uskoa vastaan, jossa pyhä Raamattu ei ole lähtökohtana eikä Kristus kaiken keskuksena.

Reformaatio ilmaisi nämä periaatteet neljällä lauseella: sola scriptura – yksin Raamattu; sola fide – yksin uskosta; sola gratia – yksin armosta; sekä propter Christum – Kristuksen tähden. Raamattu on korkein normi, jonka valossa kaikki opit ja opettajat on arvioitava; Jumala vanhurskauttaa ihmisen, joka uskoo Kristukseen; pelastus on lahja, jonka Jumala antaa armosta ilman ihmisen omia ansioita; pelastus perustuu yksinomaan Kristukseen, joka on antanut itsensä kuolemaan ihmisten puolesta heidän syntiensä sovitukseksi.

Nämä neljä läpäisevät luterilaisen uskonkäsityksen ja ovat itse ikään kuin luurankona luterilaisessa tunnustuksessa. Ne muodostavat reformaation pääperiaatteet, jotka ovat sisällä kussakin yksittäisessä tunnustuksen kohdassa, vaikka niitä ei jatkuvasti toistetakaan.

 

Vanhan kirkon uskontunnustukset

Kirkkolain ensimmäisen pykälän mukaan ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.” (KL 1:1 §)

Kirkkolaki on osa valtiollista lakia. Siitä päättää eduskunta, mutta sitä säätää kirkolliskokous. Tässä lainkohdassa paalutetaan kirkon paikka yhteiskunnassa. Siinä kerrotaan, mitä kirkko on ja mitä se tekee; se ”tunnustaa” uskoa. Kaikki tämän jälkeen tulevat lainkohdat nojaavat tähän tunnustuspykälään ja ilmaisevat siinä rajattua uskoa. Tässä tunnustus on kirkon identiteetin tekijä; se pitää sitä voimassa ja tekee sille mahdolliseksi toimia. Laki antaa kirkolle kestävyyttä, eivätkä sitä nopeasti vaihtuvat tuulet muuta.

Laissa mainitaan kolme vanhan kirkon uskontunnustusta. Ne ovat Apostolinen uskontunnustus, Nikean-Konstantinopolin tunnustus sekä Athanasioksen tunnustus. Meillä käytetään jumalanpalveluksessa yleisimmin ensimmäistä, mutta toinen on varsinainen ekumeeninen tunnustus, jota käyttää niin itäinen kuin läntinen kristikunta liturgiassaan ja messuissaan. Apostolinen uskontunnustus on alun perin roomalainen kastetunnustus, joka oli pääpiirteissään käytössä jo 200-luvulla. Se ei ole apostolien kirjoittama, mutta se ilmaisee apostolisen uskon sisällön. Itäinen kirkko ei kuitenkaan käytä sitä.

Nikean-Konstantinopolin tunnustus on kehittynyt varhaisessa kirkossa taistelussa harhaoppeja vastaan. Sekin on varhainen kastetunnustus, jonka alkumuoto lienee peräisin Jerusalemin seurakunnasta. Se otettiin pohjaksi ensimmäisessä ekumeenisessa konsiilissa Nikeassa v. 325, kun torjuttiin areiolainen käsitys, jonka mukaan Kristus ei ole Jumala, vaan Poika on vähäisempi kuin Isä. Tunnustusta laajennettiin vielä eräitä muita harhaoppeja vastaan Konstantinopolin ekumeenisessa konsiilissa vuonna 381.

Athanasioksen tunnustus ei ole liturgisessa käytössä, sitä ei lausuta jumalanpalveluksissa, mutta sekin määrittelee opin Jumalan kolmiyhteydestä sekä Kristuksen kahdesta luonnosta. Nämä kaksi oppia ovat kristinuskon pääkohdat; niissä sen ominaislaatu ja Jumalan pelastavat teot tulevat ilmaistuiksi. Ne eivät kuitenkaan ole ihmisjärjen yrityksiä ratkaista Jumalan olemuksen mysteeriä, vaan pikemminkin rajaus tällaisia yrityksiä vastaan. Niissä tukeudutaan Raamatun kirjoituksiin ja kirkkoisien opetukseen sekä yleisesti jo käytössä olleisiin liturgisiin muotoiluihin.

Kristinuskon opilliset pääkohdat ja kristillisen kirkon historialliset pääelementit saivat lopulliset muotonsa 300-luvulla. Tuota aikaa voidaan kutsua kristinuskon klassiseksi eli sen sisältöä määrittäväksi ajaksi. Silloin hahmottuivat toisiinsa kietoutuneina samoihin aikoihin niin Raamatun kirjakokoelma kuin uskontunnustukset sekä sakramentaalinen liturgia että kolmisäikeinen virka. Näitä neljää voi pitää kristinuskon klassisina tai kirkolle normatiivisina kulmakivinä, jotka sen jälkeen ovat kaikkialla määritelleet, mistä kristinuskossa on kysymys; toki pienin poikkeuksin ja paikallisin sovelluksin. Kirkossa tulee olla käytössä Vanhan ja Uuden testamentin kirjat sisältävä pyhien kirjoitusten kokoelma, se on sitoutunut uskoon, jonka Apostolinen ja Nikealainen tunnustus määrittävät, siinä toimitetaan kasteen ja ehtoollisen sakramentit – joihin kumpaankin liittyy jo alkukirkon aikoihin palautuva liturgia – ja siinä on niitä toimittamassa julkisesti kätten päälle panemisella ja rukouksella vihitty virka, joka historiallisesti koostuu piispan, papin ja diakonin kolmikosta.

Nämä kaikki olivat reformaattoreille itsestään selvää traditiota. Niissä on myös luterilaisen kirkon aiemmilta sukupolvilta perimä muoto. Nelikentässä ei ole mitään turhaa. Siitä ei voida repiä yhtä pois eikä muuttaa toiseksi tuottamatta vahinkoa kirkon itseymmärrykselle historiallisessa jatkuvuudessaan. Siitä ei myöskään voi korottaa jotain erikseen ja jättää jotain muuta vaille huomiota, eikä siinä voi pelata yhtä osaa toista vastaan. Ei ole esimerkiksi olemassa vastakkainasettelua kirkon traditio tai Raamattu, kun nähdään, että Raamattu on syntynyt osana kirkon traditiota kuten myös nuo kolme muuta, jotka pitävät sen kanssa yhtä.

Ei liene sattumaa, että nämä neljä voidaan nähdä vastaavuussuhteessa Nikean tunnustuksessa mainittuun kirkon neljään olemusmääreeseen: kirkko on yksi, pyhä, apostolinen ja katolinen. Kirkko on yksi, koska se tunnustaa yhteistä uskoa, sillä ovat yhteiset Raamattu ja sakramentit, joiden välityksellä Jumala sitä pyhittää ja jotka varjelevat sitä apostolisessa uskossa, ja sillä on virka, joka välttämättä tarvitaan näiden hoitamiseen, ja kirkko on katolinen eli sillä on koko pelastus ja se leviää yli koko maanpiirin ollen kaikissa paikallisissa yhteisöissään yhteydessä toisten kanssa juuri näiden yhteisten tekijöiden välityksellä.

 

Kirkkojärjestys ilmaisee tunnustuksen tarkasti

Kirkkolaki viittaa kirkkojärjestykseen, jossa kirkon tunnustus määritellään tarkemmin. Siinä missä kirkkolaki määrittelee kirkkoa osana julkista yhteiskuntaa, kirkkojärjestys käsittelee kirkon sisäisiä asioita. Siksi sitä ei tarvitse eduskunnan vahvistaa, vaan siitä päättää kirkolliskokous yksin. Kirkkojärjestys kuitenkin pitää yhtä kirkkolain kanssa lausuessaan ensimmäisessä pykälässään tarkemmin kirkon tunnustuksen:

”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” (KJ 1:1 §)

Kirkkojärjestys säätää kirkon ja sen seurakuntien rakenteesta, hallinnosta ja toiminnasta kirkon yhteisestä itseymmärryksestä käsin. Kun kaiken alkuna on tunnustuspykälä, merkitsee se, että luterilainen tunnustus ei ole vain kokoelma historiallisia kirjoituksia vaan kirkon sisäinen, opillinen tukirakenne, joka suuntaa sitä tulevaisuutta kohden tietoisena omasta olemuksestaan ja tehtävästään.

Kirkkojärjestys viittaa luterilaisiin tunnustuskirjoihin, joista ensimmäisenä mainitaan Augsburgin tunnustus. Muihin viitataan vain osina samassa kokoelmassa eli Yksimielisyyden kirjassa (Liber Concordiae). Niitä on kaikkiaan kuusi kappaletta, Augsburgin tunnustus, Augsburgin tunnustuksen puolustus, Lutherin Vähä katekismus ja Iso katekismus, Schmalkaldenin opinkohdat sekä Yksimielisyyden ohje.

 

Augsburgin tunnustus (Confessio Augustana)

Augsburgin tunnustus on tärkein luterilaisten kirkkojen tunnustuskirja. Se laadittiin Augsburgin valtiopäiville, jotka keisari Kaarle V kutsui koolle vuodeksi 1530. Reformaatiota kannattaneet evankeliset säädyt olivat vaatineet yleistä kirkolliskokousta, koska Speyerin valtiopäivillä 1529 oli päätetty kukistaa uudistusliike voimakeinoin. Keisarin kutsu vaikutti maltilliselta; oli odotettavissa avoin keskustelu ja mahdollinen rauhanomainen ratkaisu. Toisaalta keisarilla oli poliittisia syitä saada kirkollinen hajaannus korjatuksi, sillä eurooppalaista kristikuntaa huolestutti sulttaanin joukkojen lähestyminen.

Tunnustuksen taustalla on eräitä esitöitä, kuten Lutherin yksityinen Tunnustus Kristuksen ehtoollisesta (Vom Abendmahl Christi, Bekenntnis 1528) sekä aiempien oppikeskustelujen asiakirjat, ns. Schwabachin artiklat ja Marburgin artiklat. Luther valmisteli kollegoidensa Philipp Melanchthonin, Justus Jonaksen ja Johannes Bugenhagenin kanssa artikloita Wittenbergissä ja Torgaussa.

Valtiopäiville oli kutsuttu säädyt tekemään selkoa uskostaan. Evankelisia johti Saksin vaaliruhtinas, herttua Juhana Vakaa, mutta delegaation teologisena johtajana toimi Philipp Melanchthon. Luther itse ei voinut matkustaa Wittenbergistä Augsburgiin asti, koska hän oli edelleen valtakunnankirouksessa. Hänen oli jäätävä matkalla viimeiseen reformaation puolella olevaan kaupunkiin turvaan. Luther asusti Coburgin linnassa, josta käsin hän hoiti vilkasta kirjeenvaihtoa Augsburgissa olevan Melanchthonin kanssa. Melanchthon joutui käymään lisäneuvotteluja paikan päällä, koska tunnustukseen liittyi Saksin lisäksi muitakin ruhtinaskuntia. Kirjeenvaihdon perusteella Luther olisi itse esiintynyt jyrkemmin; hän kirjoitti sarkastisesti, että ”maisteri Filipin teksti miellyttää” häntä, eikä hän itse osaisikaan ”liikkua niin varpaisillaan”.

Tunnustus oli laadittu samanaikaisesti latinan- ja saksankielisinä versioina, ja se luettiin juhannuspäivänä 25.6.1530 keisarille saksaksi. Latinankielistä versiota pidetään kuitenkin teologisesti täsmällisempänä, ja tunnustusta koskeva jatkokeskustelu käytiin latinaksi.

Augsburgin tunnustus jakautuu kahteen osaan, artiklat 1-21 sekä 22-28. Alkupuoli pyrkii osoittamaan, etteivät reformaation seurakunnat opissaan poikkea missään kohdin oikeasta katolisesta uskosta. Ne eivät ole perustamassa uutta kirkkoa vaan etsimässä mahdollisuutta pysyä katolisen kirkon yhteydessä. Esipuheessa vakuutellaan, miten tärkeää on kirkon yksimielisyyden palauttaminen. Tässä tarkoituksessa tunnustus vetoaa monin paikoin Raamatun sekä kirkkoisien kirjoituksiin. Alkupuoli sisältää painavia opillisia määrityksiä, jälkipuoli taas käsittelee kirkollisia väärinkäytöksiä, jotka ovat vaatineet muutosta.

Tunnustuksen rakenne näyttää noudattavan pelastusopillista järjestystä: 1) Jumalan kolmiyhteys, 2) ihmisen synti ja hänen mahdottomuutensa pelastaa itseään, 3) Jumalan Poika pelastajana, 4) vanhurskauttaminen uskon kautta, 5) kirkon virka sanan julistamiseksi ja sakramenttien jakamiseksi ja uskonvanhurskauden syntymiseksi, 6) uskon tuottamat välttämättömät hyvät teot, 7) kirkko pyhien yhteisönä ja kirkon ykseys yksimielisyytenä evankeliumin opissa ja sakramenttien toimittamisesta, 8) kirkko uskovien ja jumalattomien sekoittuneena yhteisönä ja jumalattomienkin toimittamien sakramenttien todellisuus, 9) kaste välttämättömänä pelastukseen, 10) ehtoollinen Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon sakramenttina, 11) rippikäytäntö ja yksityisen synninpäästön säilyttäminen, 12) parannus katumuksena ja uskona, 13) sakramentit merkkeinä Jumalan tahdosta ja niiden käyttö uskossa, 14) kirkon järjestys, eli vain asianmukaisesti kutsutut saavat julkisesti opettaa ja toimittaa sakramentteja.

Poistettuja väärinkäsityksiä koskevista artikloista keskeisimpiä ovat 22) ehtoollisen jakaminen molemmissa muodoissa, siis sekä leipä että viini myös maallikoille, 23) pappien lupa solmia avioliitto, 24) messun toimittaminen kansankielellä ja yksityismessujen lopettaminen sekä 28) piispojen vallan rajaaminen hengellisiin asioihin, siis evankeliumin julistamiseen ja oikean opin vaalimiseen ja kirkkokurin harjoittamiseen ilman maallista pakkovaltaa.

Usein jälkimmäisen osan artikloita vähätellään, koska niissä ei esitetä sellaisia kirkolle yhteisiä luovuttamattomia opillisia uskonvakaumuksia kuin alkuosassa vaan käytäntöjä, joista voidaan sopia ja jotka voisivat olla toisinkin. Alkuosassa toki ilmenee, että juuri opilliset kysymykset johtavat käytännössä eroon, ellei niistä vallitse yksimielisyyttä. Toisaalta kuitenkin juuri jälkimmäisen osan käytännöissä olisi ollut avain kirkon ykseyden säilyttämiseen, sillä viime kädessä reformaation seurakunnat vaativat vain oikeutta julistaa vapaasti evankeliumia ja papeille oikeutta solmia avioliitto. Silloin tärkein onkin viimeinen, piispojen vallasta puhuva artikla.

Voidaan spekuloida, mitä olisi tapahtunut, jos kirkon johto olisi antanut tukensa reformaatiolle. Olisiko se murentanut lopullisesti läntisen kristikunnan eli kirkon ja valtion yhteyden, hävittänyt paavin vaikutusvallan keisariin nähden – ja sitä myöten hajottanut myös Euroopassa maallisen vallan turkkilaisvaaran edessä? Joka tapauksessa kirkon hajoaminen johti pian uskonsotiin Saksan ruhtinaskuntien asettuessa eri puolille, ja seuraavalla vuosisadalla oli 30-vuotisessa sodassa käsillä jo koko maanosan pahin katastrofi sitten keskiaikaisen mustan surman. Olisiko se kyetty välttämään?

Näin pitkälle on mahdotonta arvailla, mutta mikäli piispat olisivat tulleet reformaation puolelle, vihkineet pappeja niiden seurakuntiin sekä julistaneet evankeliumia sitomatta ihmisten omatuntoja maallisissa kysymyksissä, ja jos kirkko olisi poistanut selibaattivaatimuksen ja jos messussa olisi ryhdytty antamaan kalkki myös maallikoille, kuka tietää, mitä olisi tapahtunut. Uudistusvaatimuksia oli esitetty jo aiemminkin, esimerkiksi John Wycliffe Englannissa 1300-luvulla ja Jan Hus Tshekissä 1400-luvulla. Mutta kenties valtarakenteet estivät syventymisen vaatimusten taustalla oleviin teologisiin kysymyksiin. Paineet uudistuksiin kasvoivat myös laajemmista aatehistoriallisista, taloudellisista ja poliittisista tekijöistä johtuen. Augsburgin valtiopäiviin asti oli kuitenkin mahdollista, että kirkon hajaantuminen vältettäisiin.

 

Augsburgin tunnustuksen puolustus (Apologia Confessionis Augustanae)

Kun tunnustus oli esitetty Augsburgin valtiopäivillä, sitä vastustavat teologit laativat vastakirjoituksen, Paavillisen kumoamuksen (Confutatio Pontificia). Siinä yhdytään moniin reformaattorien esittämiin kristinopin peruskohtiin, mutta ollaan taipumattomia monissa muissa. Erityisesti opit vanhurskauttamisesta, ripistä sekä messusta joutuivat silmätikuksi. Kumoamus luettiin keisarille eikä sitä annettu luterilaisille paperilla tutustuttavaksi. He kuuntelivat sitä ja tekivät kiireisesti muistiinpanot.

Philipp Melanchthon laati nopeasti vastakirjoituksen, Augsburgin tunnustuksen puolustuksen. Siinä hän kävi Kumoamuksen kritiikin läpi kohta kohdalta, mutta keskittyi vanhurskauttamisoppiin, rippiin, ehtoollismessuun ja kirkko-oppiin. Puolustus on paljon pidempi kuin itse Tunnustus, ja se perustelee monia kohtia seikkaperäisesti. Siitä käy myös ilmi luterilaisten halu pysytellä yhdessä ja samassa kirkossa. Kun Tunnustuksessa oli kirkon ykseyden säilyttämisen edellytykseksi määritelty ”yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta” – mihin saattoi kuvitella paavin teologien myös yhtyvän – näytti ykseys nyt Kumoamuksen valossa olevan mennyttä.

Melanchthon oikaisi Kumoamuksessa esitettyjä väitteitä, joissa reformaation pyrkimykset oli ylitulkittu, ikään kuin oltaisiin hylkäämässä messun toimittaminen tai kirkon viran välttämättömyys tai opetettaisiin uskon olevan vain ulkokohtaista tietoa ilman elämän muutosta. Melanchthon sai myös tarkentaa käsitystä kirkosta: vaikka se on aidossa mielessä vain pyhien yhteisö, siinä on laajassa mielessä myös nimellisiä jäseniä. Luterilaiset eivät ole rakentamassa vain pyhien tosiuskovien kirkkoa, mutta eivät myöskään pidä kirkkoa vain inhimillisenä yhdistyksenä vaan Kristuksen perustamana hengellisenä yhteisönä.

Augsburgin tunnustuksen puolustusta ei enää luettu valtiopäivillä. Reformaation seurakunnat ottivat sen kuitenkin vastaan tunnustuksen selityksenä v. 1531, ja myöhemmin siitä tuli juuri Augsburgin tunnustuksen ensimmäisenä kommentaarina osa luterilaisten tunnustuskirjojen kokonaisuutta. Todettakoon, että Melanchthon piti myös Augsburgin tunnustusta henkilökohtaisena asiakirjanaan siinä mielessä, että hän muutti v. 1540 sen ehtoollislausumia sen mukaisiksi, millainen sovinto oli saavutettu reformoitujen kanssa. Muutettua Augsburgin tunnustusta eli Variataa eivät luterilaiset kirkot enää hyväksyneet, mikä näkyy vielä vanhan ruotsalaisen kirkkolain esikuvan mukaisesti meidän kirkkojärjestyksemme tunnustuspykälässä.

 

Lutherin katekismukset ja Schmalkaldenin opinkohdat

Varsinaisia Lutherin kirjoituksia tunnustuskirjoissa on kolme. Ajallisesti ensimmäinen niistä on Vähä katekismus, jonka Luther laati uskonopin alkeiden opettamista varten, tavallisen papin apuvälineeksi lapsia tai rippikoululaisia silmällä pitäen sekä käsikirjaksi avioliittoon vihkimistä ja kasteen toimittamista varten. Se sisälsi kolme pääosaa: Kymmenen käskyä, Uskontunnustus ja Isä meidän -rukous, nimenomaan tässä järjestyksessä. Sen lisäksi siinä olivat kappaleet kolmesta sakramentista eli kasteesta, ehtoollisesta ja ripistä sekä aamu- ja iltarukoukset. Täällä istuvat lienevät opiskelleet rippikoulussa Lutherin katekismuksen selityksiä, jotka kukin kohdassaan alkavat kysymyksellä: Mitä se on?

Meillä laati vastaavan oppikirjan Mikael Agricola, mutta tarkoituksenaan kehittää sillä ensin kansan lukutaitoa. Siten hän tuli luoneeksi myös suomen kirjakielen. Agricolan ABC-kirja sisältää osia Lutherin Vähästä katekismuksesta sekä Melanchthonin katekismuksesta, mutta se on myös säilyttänyt keskiajalta vanhakirkollisia rukouksia, kuten Ave Maria, enkelin tervehdys Marialle. Agricola oli muutenkin maltillisempi uudistaja kuin Luther, ja reformaatio oli Ruotsin valtakunnassa verkkaisempi kuin Saksassa.

Myöhemmin meillä käytettiin Ruotsin arkkipiispa Olaus Svebiliuksen katekismusta, jossa on paljon enemmän kappaleita ja kysymyksiä. Sen vaikutuksesta meillä laadittiin katekismuksia ja kristinoppeja, joissa oli lopulta toistasataa yksittäistä pykälää. Tästä mallista luovuttiin v. 2000, kun otettiin käyttöön uusi Katekismus, joka jälleen noudatti Lutherin Vähän Katekismuksen rakennetta. Ensin käskyt: mitä Jumala ihmiseltä vaatii? Sitten uskontunnustus: mitä Jumala ihmiselle lahjoittaa? Kolmanneksi Isä meidän: miten ihminen tulee tuosta kaikesta osalliseksi? Keskimmäisenä ja huippuna on uskontunnustuksen toinen kappale, oppi Jumalan Pojasta ja hänen työstään. Kristuksesta aukeaa taaksepäin Jumalan luomistyön ja käskyjen tarkoitus, samoin kuin eteenpäin koko pelastuksen ja pyhäksi tekemisen salaisuus.

Lutherin Iso Katekismus käsittelee samat aiheet, mutta syventää kunkin kohdan teologisia perusteluja. Se on suunnattu papeille, joiden tulee tuntea perusteellisemmin muille opettamansa asiat. Lähtökohtana Lutherilla oli pettymys papiston tiedolliseen tasoon, jota nyt kuuluisi syventää, kun he ovat vapautuneet paavin vallasta. Katekismusta tulisi joka päivä opiskella ja harjoittaa, kuten Luther kirjoittaa itsestään:

”Aamuisin ja muulloinkin, kun minulla on aikaa, luen ja lausun sana sanalta ääneen Isä meidän -rukouksen, kymmenen käskyä, uskontunnustuksen, psalmeja jne. Sen lisäksi minun on joka päivä jatkuvasti luettava ja opiskeltava, enkä sittenkään kykene käsittämään lukemaani niin kuin kernaasti halualaisin. Lapseksi ja katekismusoppilaaksi minun on jäätävä ja mielelläni jäänkin.”

Katekismukset ovat syntyneet jo ennen Augsburgin tunnustusta 1529, mutta ne otettiin tunnustuskirjojen kokoelmaan vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Vanhakirkollinen käytäntö olikin, että kirkon tunnustuksen perussisältö on luonteeltaan kasteopetusta eikä polemiikkia.

Vuonna 1537 paavi Paavali III kutsui seuraavaksi vuodeksi koolle kirkolliskokouksen Mantovaan. Myös kokousta toivoneet uskonpuhdistuksen kannattajat saivat sinne kutsun, tosin epäilyttävän, sillä konsiilin tarkoitus oli torjua kerettiläisyydet. Oli odotettavissa, että paavi vaatisi täydellistä alistumista. Augsburgin tunnustukseen sitoutuneet Schmalkaldenin liiton jäsenet joutuivat harkitsemaan, mitä tehdä. Lutherilta pyydettiin opinkohtien muotoon laadittua tekstiä, jonka avulla voitaisiin käydä neuvottelua. Siitä tuli selvitä, mitä hän on opettanut ja mistä hän ei voisi luopua.

Luther laati kolmiosaisen esityksen sen mukaan, miten mahdollisena hän piti yksimielisyyttä paavilaisten kanssa. Ensimmäinen osa koski Jumalan majesteettia eikä siitä ollut kiistaa. Toisen osan muodostivat kohdat, joissa yksimielisyys ei Lutherin mielestä enää ollut mahdollista, ensimmäisenä niistä oppi uskonvanhurskaudesta. Kolmas osa sisälsi kohdat, joista saattoi keskustella. Mantovan kokouksesta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä Schmalkaldenin liittokokous torjui paavin kutsun. Kokouksessa läsnä olleet teologit allekirjoittivat Lutherin laatimat opinkohdat, ja ne saivat myöhemmin tunnustuskirjan aseman.

Schmalkaldenin liittokokouksessa annettiin lisäksi Melanchthonin tehtäväksi tuottaa kirjoitus paavin asemasta. Melanchthon laati asiakirjan Paavin valta ja johtoasema (Tractatus de potestate et primatu papae). Siinä Melanchthon katsoo, että paavin ylivalta ei perustu jumalalliseen oikeuteen vaan on siksi torjuttava. Piispan virka taas halutaan säilyttää, mutta sille tunnustetaan vain kirkolliseen järjestykseen liittyvä asema, jolla on vastaava perustelu kuin pappisviralla. Se on siis ikään kuin pappisviran yksi muoto, kuten kirkkoherra. Todettakoon, että reformaation toteutuminen Saksassa johtikin juuri tällaiseen kehitykseen eli piispanviran katoamiseen ja korvautumiseen ylisuperintendenteillä, kun taas Ruotsin valtakunnassa piispuus ja erityinen piispanvirkaan vihkiminen säilyivät. Saksan luterilaiset saattoivat palauttaa piispanviran vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen keisarin luovuttua vallasta ja ruhtinoiden herruuden päätyttyä maakirkoissa. Melanchthonin traktaatti hyväksyttiin Schmalkaldenissa Augsburgin tunnustuksen liitteeksi ja se sai tunnustuskirjan aseman.

 

Yksimielisyyden ohje (Formula Concordiae)

Tunnustuskirjojen viimeinen osa on nimeltään Yksimielisyyden ohje (1577). Sen taustalla ovat reformaation jälkeisen sukupolven teologiset kiistat. Lutherin ja Melanchthonin kuoltua eri ruhtinaskuntien teologit sekä eri yliopistojen koulukunnat riitelivät oikeasta perinnöstä. Alettiin laatia omia oppiasiakirjoja, ja luterilaisten yhtenäisyys oli uhattuna. Koska sillä ei ollut yhtä hierarkkista johtoa, ei paavia eikä karismaattista Lutheria, se olisi joutunut alati pienemmiksi osiksi pirstoutumisen tielle. Näinhän protestanttiselle kristikunnalle on sittemmin käynyt ja käy edelleen. Tarvittiin oppiriitojen sovittamista, mikä toteutettiin laatimalla uusi yhteinen Augsburgin tunnustuksen selitysteos, jossa painotus pantiin neljään kiistakysymykseen.

Kiistakysymykset koskivat ensinnäkin synergismiä eli ihmisen myötävaikuttamista pelastuksessa, siis perisynnin ja vapaan tahdon jännitettä. Toinen kiistan aihe oli osiandrismi eli vanhurskauttamisen tulkitseminen perustuvaksi yksinomaan Kristuksen jumalalliseen luontoon, joka asettuu ihmiseen asumaan. Kolmantena kiista-aiheena oli majorismi eli kysymys hyvistä teoista, ja neljäntenä antinomismi eli ajatus, jonka mukaan kristitty ei enää tarvitse Jumalan lakia. Lisäksi torjuttiin kalvinistinen ajatus ehtoollisesta vain vertauskuvallisena ateriana, ei todellisena osallisuutena Kristuksen ruumiiseen ja vereen. Myös käsiteltiin Kristuksen kaksiluonto-oppia sekä torjuttiin kalvinilainen ajatus Jumalan salaisesta ihmisten ennaltamääräämisestä eli predestinaatiosta joko pelastukseen tai kadotukseen.

Yksimielisyyden ohjeeseen koottiin allekirjoituksia teologien lisäksi luterilaisilta ruhtinailta ja valtakunnankaupungeilta eri puolilta Saksaa. Maalliset valtiaat sitoutuivat siten pitämään puhtaan opin voimassa alueillaan ja kaupungeissaan tarkastamalla kirkkoja ja kouluja sekä valvomalla kirjapainoja jne. Näiden allekirjoitukset tekivät tunnustuskirjasta myös valtio-oikeudellisesti velvoittavan. Tunnustuskirjojen kokonaisuus julkaistiin Augsburgin tunnustuksen 50-vuotismerkkivuonna 1580 nimellä Yksimielisyyden kirja (Liber Concordiae).

 

Lutherin luita vai Lutherin runko?

Luterilaisten tunnustuskirjojen tärkein osa, Augsburgin tunnustus käsittelee ensimmäiseksi Jumalaa. Se alkaa sanoin: ”Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa, että…” jne. Kun kirkko tunnustaa uskoa, kyseessä ei ole kokoelma yksityisiä mielipiteitä. Usko ei perustu edes Lutherin omiin mielipiteisiin. Usko on yhteinen, ja sen sisältöä koskevat ratkaisut tulee tehdä ja lausua suurella yksimielisyydellä, magno consensu.

Vaikka Lutheria voidaan pitää ainutlaatuisena hengen jättiläisenä, ei kirkkomme ole hänen, vaan Kristuksen kirkko, joka noudattaa isien uskoa sen apostolisessa ja katolisessa ja ortodoksisessa eli oikeauskoisessa muodossa. Luther oli itse tästä syvästi tietoinen. Hän ei halunnut kehittää omia oppeja, ei luoda uutta kirkkoa eikä edes antaa uudistuneelle kirkon osalle omaa nimeään. Hän ei ole keskushenkilö, mutta hänen työnsä antaa edelleen suuntaviittoja luterilaisille kirkoille.

Joskus kuulee väitettävän, että reformaatio merkitsee kirkon alati uudistamista, sen jatkuvaa muuttamista. Näin ole laita ainakaan Lutherin reformaation näkökulmasta, vaan uudistus merkitsee palaamista kirkon alkuperäiseen itseymmärrykseen.

Lutherin teologia voi kuitenkin edelleen antaa virikkeitä seurakuntatyöhön sekä koko kirkon suuntaamiseen. Siitä on ollut suurta hyötyä ekumeenisissa keskusteluissa katolisen ja ortodoksisen kirkon kanssa. Se auttaa näkemään, että meillä on yhteinen perusta. Luterilaisuus ei ole niin kaukana vanhakirkollisista juuristaan kuin voisi kuvitella. Paljon kauemmas on edetty siellä, missä Lutheria on tulkittu jonkinlaisena inhimillisen vapauden tai individualismin airuena tai jonkinlaisena yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä. Tällaisiin näkemyksiin on Lutheria taivuteltu milloin mistäkin motiiveista. Sellaiset eivät kuitenkaan yleensä nouse Lutherin omasta teologiasta vaan pikemminkin kunkin ajan filosofisista edellytyksistä tai poliittisista tarpeista.

Luther ei ole vain luita, irrallisia anekdootteja ja aikoinaan eläneitä kysymyksenasetteluja, vaan hänen työnsä ja teologiansa päälinjat voivat edelleen olla kirkon itseymmärrystä vahvistava ja tukeva runko. Niistä myös jatkuvasti ammentaa aineksia uusien kysymysten käsittelyyn. Ennen muuta hänen suurin merkityksensä kirkolle on edelleen Kristuksen evankeliumin elävänä todistajana.

Matti Repo
Tampereen hiippakunnan piispa
http://tampereenhiippakunta.fi



Evankelis-luterilainen kirkko
Sakasti kirkon työntekijöille
Kirkon koulutuskalenteri
Kirkko Facebookissa
Kirjaudu sisään
Hiippakunnan yhteystiedot
Hiippakunnan koulutuskalenteri
Lomakkeita, ohjeita ja materiaaleja
Ohjeet pappisvihkimyksen hakemisesta
Työnohjaus
Piispantarkastukset
Uusille työntekijöille
Tuomiokapitulin päätökset
Uutisia hiippakunnasta
Kehityskeskustelualusta
Avoimet työpaikat
Arkisto
Lähetä palautetta
Tampereen hiippakunta | Eteläpuisto 2c, 33200 Tampere | email: tampere.tuomiokapituli@evl.fi
Sivujen toteutus: Tampereen hiippakunta