Murheen ja ilon välissä | Tampereen hiippakunta

Murheen ja ilon välissä


Piispan saarna Salpausselän seurakunnan piispantarkastuksessa 21.4.2013

Evankeliumi Joh. 16: 16-23
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.”
Jotkut opetuslapsista kyselivät toisiltaan: ”Mitä hän oikein tarkoittaa sanoessaan: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Ja mitä hän tarkoittaa, kun sanoo menevänsä Isän luo?”
”Miksi hän puhuu vähästä ajasta?” he ihmettelivät. ”Ei hänen puhettaan ymmärrä.”
Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä. Hän sanoi heille:
”Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”

Rakkaat seurakuntalaiset. Pyydän teitä osallistumaan saarnaamiseen. Saat saarnata hetkisen naapurillesi. Tai oikeastaan vain vaihtaa hänen kanssaan pari ajatusta. Pyydän sinua miettimään seuraavaa kysymystä: Kumpaa on elämässä enemmän, murhetta vai iloa? Ole hyvä ja kerro naapurillesi, kumpi on mielestäsi ihmiselle tavallisempi olotila, murhe vai ilo.
*
Nyt, kun olette vaihtaneet tästä näkemyksiä, menemme eteenpäin. Ole hyvä ja kerro vierustoverillesi, kummasta kristillisessä uskossa on kysymys? Kumpi on mielestäsi kristityn perusasenne?
*
Eikö ollutkin vaikea kysymys; varsinkin, kun piti valita vain jompikumpi. Luulen, että useimmat sanoisivat jotain näiden kahden väliltä. Olemmehan ”kahden maan kansalaisia”, kuten äsken kuorot lauloivat. ”Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa.” Kristityn perusasenne sisältää molempia, sillä sisältäähän itse elämä molempia. Siinä on sekä murhetta että iloa. Mutta siinä missä toiselle elämä näyttäytyy lähinnä vaelluksena kyynelten laakson läpi, toinen tokaisee osaaottavasti, ettei elämä olekaan pelkkää juhlaa; sehän on myös ruusuilla tanssimista.

Ihmiset ovat erilaisia ja elämänkohtalot ovat erilaisia. Toisella on enemmän vastoinkäymisiä kuin toisella. Toisen ihmisen omaan ja lähipiirin elämään näyttää osuvan enemmän sairautta ja kärsimystä kuin toisen elämään. Toisen elämässä on hätää, johon ei itse ole syypää, ja toisella on onnea, joka ei myöskään ole tämän itse ansaitsemaa. Näin vain on, eikä kukaan voi vaatia elämän salaisuuksien edessä kohtuullisuutta – mistä sellaista vaatisi? Voi vain huokailla tai huutaa Jumalalle omaa murhettaan, tai kiittää siitä hyvästä, mitä on saanut.

Myös ihmisten persoonallisuudet ovat erilaisia. Toinen tunnistaa elämässään enemmän hyvää, toinen taas näkee kaiken synkemmissä sävyissä. Toisen perusasenne elämään on sellainen, että tuntuu luontevammalta olla varautunut pahimpaan ja varoa iloitsemasta liian pian; toisesta taas murehtiminen tuntuu turhalta, kun elämästä selviää paremmin hieman kevyemmilläkin askelilla

Jokaisen elämä asettuu näiden kahden jännitteeseen. Jokaisella on murhetta ja iloa. Samoin on myös jokaisen kristityn laita. Voisiko muuten ollakaan, kun itse Herra Jeesus asettaa oppilaansa näiden kahden väliin? Tänään luetussa Johanneksen evankeliumin kohdassa Jeesus itse sanoo omiensa joutuvan murehtimaan, mutta sitten saavan myös iloita.

Nämä murhe ja ilo eivät kuitenkaan ole seurausta mistä tahansa elämän onnettomuudesta tai onnesta. Ne ovat seurausta siitä, mitä ensin tapahtuu Jeesukselle. Mikä koskee Jeesusta, koskee myös hänen omiaan. He ovat kohtalonyhteydessä hänen kanssaan. Heitä yhdistää häneen uskon ja rakkauden side. Se saa heidät seuraamaan Kristusta, ja se saa myös heidän elämässään toteutumaan sen, mitä Kristukselle tapahtuu.

Jeesus kertoo seuraajiensa joutuvan itkemään ja valittamaan, kun maailma iloitsee. Tämä ei tarkoita sitä, että kristityn oikea olotila olisi itku, murhe ja valitus, kun taas hänestä piittaamattomat olisivat huolettomia ja nauravaisia. Tällaisia pinnallisia johtopäätöksiä on joskus tehty. Ehkä nimenomaan suomalaisessa kristillisyydessä on joskus vallinnut erikoinen murheen ihannointi. On ajateltu, että usko on sitä syvällisempää, mitä synkempää se on ja sitä aidompaa mitä ankeampaa se on. Vähän samalla mielellä lienee meillä kirkossa veisattukin: sitä hartaampaa, mitä hitaampaa. Näin ei kuitenkaan ole tänään täällä Salpausselässä; kuorojen laulu tempaa mukaansa! Mutta kirkossamme on ainakin joskus ja jossain kavahdettu liian iloista uskoa epäaitona, oikeaa elämää ja ”totista kristillisyyttä” tuntemattomana.

Tällaisesta jaosta ei kuitenkaan ole kysymys Jeesuksen sanoissa. Kysymys on siitä, mitä Jeesukselle tapahtuu, kun hänet vangitaan, häntä häpäistään, häntä pilkataan ja lopulta surmataan. Silloin hänen omansa itkevät ja valittavat, kun taas Jeesuksen viholliset ovat tyytyväisiä, jopa mielissään ja iloisia. Ne, jotka vehkeilivät Jeesuksen ristille, saattoivat onnitella itseään siitä, että kiusallinen totuudenpuhuja oli nyt poissa. Mutta samalla Jeesuksen oppilaat olivat murheissaan ja odottivat peloissaan, mitä heille tulisi tapahtumaan. Vaan kuten Jeesus lupasi, vain lyhyen ajan kuluttua he saivat jälleen nähdä hänet. Jeesus nousi kuolleista ja hänen opetuslapsensa saivat iloita.

Jeesus asetti siis päivän evankeliumissa opetuslapsensa näiden kahden, murheen ja ilon väliin. Kohta olisi pitkäperjantai ja kohta jälleen pääsiäinen. Mutta tässä ei ole kaikki. Murheen ja ilon välinen jännitys ei päättynyt pääsiäiseen vaan jatkuu. Edelleen Kristuksen omat ovat näiden kahden jännitteessä. Silloin, kun Jeesus puhui opetuslapsilleen, pitkäperjantain kärsimys ja pääsiäisen ylösnousemus olivat vielä edessä, mutta silloin, kun se kirjoitettiin evankeliumiin, se oli jo takana. Jeesus ei kuitenkaan enää ollut seuraajiensa nähtävänä, hän oli jo astunut ylös taivaisiin.

Johanneksen evankeliumi on kirjoitettu monta vuosikymmentä Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen jälkeen, ja silti se puhui ajankohtaisesti. Aivan huolimatta siitä, että Jeesusta ei enää nähty. Evankeliumi oli osoitettu sellaiselle kirkolle, jollainen mekin edelleen olemme täällä Lahdessa. Jumalan sana on osoitettu ihmisille, jotka elävät yhtäältä murheen, kärsimyksen, kuoleman sekä toisaalta ilon, ylösnousemuksen ja uuden elämän välisessä jännityksessä. Näin oli silloin, kun Jeesus puhui opetuslapsilleen, näin myös silloin, kun evankeliumi kirjoitettiin, ja näin myös tänään.

Yksi on meille todellisuutta, mutta niin on myös toinen: vaikka elämä näyttäytyy murheiden laaksona, ylösnousemus ja valoisa tulevaisuus ovat jo todellisuutta. Se on jo totta, koska Jeesus on tehnyt meidät siitä osallisiksi. Siitä julistaa täällä kirkossa sytytetty pääsiäiskynttilä: Kristus, kuoleman voittaja, on keskellämme loistaen valoaan.

Meillä on jo ilo hänessä, vaikka olemme edelleen kuoleman kylmän lain alaisia. Meillä on toivo, koska meillä on yhteys Kristukseen. Hän, joka on kuolematon ja katoamaton, tekee meidätkin jo kuolemattomiksi, kun olemme hänen yhteydessään. Hänessä meillä on syntien sovitus, kuoleman ja kaiken pahan vallan voitto. Hänessä olemme myös pyhiä, vaikka itsessämme emme sitä ole vaan lankeamme jatkuvasti itsekkyytemme mukaisiin synteihin. Mutta Kristus vapauttaa synnin vallasta ja vie mukanaan sinne, minne hän menee. Jeesuksen omilla on kohtalon yhteys hänen kanssaan: heidän kutsumuksensa on seurata Herraansa. Se voi viedä heidät myös murheeseen, joitain jopa kärsimykseen ja kuolemaan, kuten kävi apostoleille.

Kuulimme tänään luettavan Heprealaiskirjeestä: Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen. (Hepr. 13:12-13) Yhteys Kristukseen vie myös hänen omansa ulkopuolelle turvallisten muurien. Se johdattaa meidät pois omalta mukavuusalueeltamme sinne, missä tarvitaan Jumalan rakkauden kosketusta. Sellainen on kristityn kohtalonyhteys Kristuksen kanssa. Se tekee hänestäkin ihmisten palvelija ja maailman hädän lievittäjän.

Seurakunnan tehtävä on mennä Kristuksen kanssa ulos. Se ei voi vain jäädä nauttimaan oman uskonsa ilosta, vaan sen tehtävänä on mennä sinne, missä ovat murheelliset. Sinne se tuo Kristuksen lohdutuksen ja rohkaisun, sillä se on yhteydessä Kristuksen kanssa. Täällä messussa se tulee yhdeksi Herransa kanssa; täällä se saa evankeliumin sanasta uskon, täällä se rukouksissa antaa elämänsä hänen palvelukseensa, täällä se tulee itse osalliseksi Kristuksen ruumiin ja veren sakramentista, saa niistä elämän – ja tulee itse Herran eläväksi ruumiiksi.

Elävänä Kristuksen ruumiina seurakunta lähtee ovista, ulkopuolelle muurien, tuomaan Kristuksen rakkauden. Se rakkaus ja ilo on kuitenkin kätketty myös vastoinkäymisiin, vastustukseen ja jopa häpeään Kristuksen kanssa. Sen ilot on kätketty murheisiin. Mutta sen murheetkin voittaa ilo, pääsiäinen, ylösnousemus ja uusi elämä, kuin auringon nousu, joka kevään valolla ja lämmöllä voittaa talven kylmyyden ja pimeyden.

Salpausselän seurakunnassa on viime päivinä toimitettu piispantarkastusta. Olemme pohtineet työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa, miten toimintaa tulisi kehittää. Mihin suuntaan tulisi lähteä, mitä painottaa? Suunta näyttää selvältä: kohti Kristusta ja yhdessä Kristuksen kanssa kohti maailmaa ja sen ihmisiä. Elämme rohkeasti murheen ja ilon välissä, otamme vastaan Jumalalta sekä hänen lahjansa että hänen tehtävänsä. Emme pelkää maailmaa, joka iloitsee Kristuksen ja hänen kirkkonsa tappioista ja joka odottaa meidän murehtivan, vaan rakastamme sitä Kristuksen rakkaudella. Niin Kristus voi Salpausselän seurakunnan välityksellä tehdä tämän kaupungin ihmisiä osalliseksi myös ilosta, oli heillä itsellään millaisia murheita hyvänsä.

Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme.