Onko lähetyksellä tilaa Suomen ev.-lut. kirkossa? | Tampereen hiippakunta

Onko lähetyksellä tilaa Suomen ev.-lut. kirkossa?


Puhe Suomen Lähetysseuran senioripäivillä Päiväkummussa 30.8.2017

 

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on paljon tilaa. Siellä opetetaan lapsetkin laulamaan ”kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on”. Kun tavallisena sunnuntaina menee kirkkoon, ainakin etupenkissä on paljon paikkoja. Kansankirkossa on myös katto korkealla ja seinät leveällä, tavataan sanoa. Se tarkoittaa, että kaikenlaiset ihmiset ovat tervetulleita, ketään ei torjuta eikä lähetetä pois. Kirkossa voi löytää mieleisensä ryhmän ja lähes millaista toimintaa tahansa voi kokeilla. Välillä kokeillaan sellaistakin, jonka tarkoitus on nimenomaan rikkoa ennakkokäsityksiä ja ylittää rajoja. Luulisi siis, että lähetykselläkin on paljon tilaa ja toiminnan mahdollisuuksia.

Mutta miksi kysellä, onko lähetyksellä tilaa? Ehkä taustalla ovat havainnot siitä, että ajatus lähetystyöstä ei tunnu koskettavan monia kristittyjä, ei ainakaan koko kirkkoa läpileikkaavasti. Tämä pitää paikkansa myös seurakuntien työntekijöistä. Vuonna 2010 tehdyn kyselyn mukaan lähes 60 prosenttia yli 55-vuotiaista papeista katsoo, että lähetystyö on erittäin tärkeä työala, kun taas alle 35-vuotiaista niin ajattelee vain kolmannes. Ehkä viranhoidon kokemuksen karttuessa ajatustapa muuttuu, mutta vuonna 2012 toteutetun kyselyn mukaan näkemykset jakautuvat paitsi iän, myös teologisen profiilin mukaan. Liberaaleina itseään pitävistä vain kuusi prosenttia kun taas konservatiiveista 35 prosenttia oli samaa mieltä siitä, että kirkon tulisi tukea vahvemmin lähetystyötä.

Näyttää siis siltä, että lähetys ei ole kaikkien kirkon työntekijöiden ajattelussa millään keskeisellä sijalla. Tähän on kuitenkin kiinnitetty huomiota niin piispainkokouksessa, kirkolliskokouksessa kuin teologisessa tiedekunnassa, ja ainakin pappien koulutukseen on lisätty missiologista ainesta. Luulisi myös, että kansainvälistyminen tukisi suomalaisissa luterilaisissa Kristuksen kirkon globaalin luonteen ymmärtämistä ja olisi suosiollista lähetystietoisuudelle. Kenties kuitenkin samaan aikaan vahvistunut tietoisuus maailman uskonnoista sekä kulttuurien moninaisuudesta on lisännyt varovaisuutta väittää, että kristinuskolla olisi ainutlaatuinen asema tai kristityillä erityinen tehtävä maailman ihmisten joukossa.

Eri uskontojen läsnäolo on haastanut teologisiin pohdintoihin ja parhaassa tapauksessa lisännyt valmiuksia yhteiseloon sekä dialogiin, mutta samalla tehnyt monelle kristitylle vaikeaksi perustella, miksi julistaa evankeliumia muiden uskontojen edustajille. Käännyttämisen kohteeksi joutuminen on kiusallista, eikä hyvä kristitty tietenkään halua mestaroida toisen sielussa ja pyrkiä muokkaamaan häntä omien ajatustensa mukaiseksi.

Ajatukseen lähetystyöstä voi liittyä myös kolonialistisia muistikuvia ja mielikuvia. Monien mielestä kuuluu olevan riittävää, kun kristillinen kirkko tekee sosiaalista auttamistyötä, tukee kehitysyhteistyötä ja antaa hätäapua katastrofeissa. Pohjoisen pallonpuoliskon historialliset kirkot, jotka ovat tehneet ja tekevät edelleen globaalissa etelässä lähetystyötä, ovat viime vuosikymmeninä tehneet paljon parannusta kulttuuri-imperialismista. On helpompi perustella evankelioimisen sijasta kehitysyhteistyötä sellaisille, joille uskonkysymykset eivät muutenkaan ole osa arkista elämää.

Ei ihme, että kirkonkin piirissä on välillä esitetty näkemyksenä, että lähetystyö julistavassa merkityksessä voitaisiin lopettaa ja antaa kaukaisten kulttuurien olla rauhassa: emmekö voi kunnioittaa toisiamme sellaisina kuin olemme, omine uskoinemme? Tosin tällaisen näkemyksen taustalla saattaa olla vanhentuneita mielikuvia lähetyksestä; ikään kuin sitä tehtäisiin lähettämällä täältä meidän ”valostamme” joku tuonne ”pakanoiden pimeyteen”, täysin vailla yhteistyötä tai vuorovaikutusta sikäläisten toimijoiden kanssa, kuuntelematta ihmisten tarpeita, sivuuttamalla siellä jo toimivat kirkot tai antautumatta dialogiin ja oppimiseen muilta uskonnoilta.

Joutuuko lähetys siis kamppailemaan oman asiansa puolesta kirkossa? Nyt käytän muutamia luonnontieteistä lainattuja vertauskuvia, sallittakoon sellainen. Ensimmäinen niistä on olemassaolon taistelu, vahvimpien eloon jääminen.

Millaista elintilaa lähetys etsii? Pyrkiikö se olemaan kuin se ekosysteemin olio, jolla ei ole luonnollisia vihollisia mutta joka itse valtaa tilan muilta? Haluaako lähetys olla kuin vaikkapa petokala, joka raivaa tilan ja syrjäyttää muut syömällä ne pois? Vai haluaako se olla kuin sopeutumiskykyisin olento, joka loisena asettuu joka paikkaan ja pärjää kaikissa olosuhteissa mutta on kiusallinen, aivan kuin rotta tai torakka? Tai haluaako se olla kuin kasvimaailman vieraslaji, joka kerran paikalle päästyään ja jalansijan saatuaan tukahduttaa alkuperäiset kasvit – on kyllä kaunis katsoa kuin lupiini ja komea kuin jättiukonputki, mutta lopulta vain haitallinen hallitessaan kaikkea?

Entä tulisiko lähetyksellä olla oma ekologinen lokero, johon se ainoana sopeutuu ja jossa se löytää oman, rajatun paikkansa ja jossa sen ympärille syntyy asialle syttyneiden kuhinaa? Lähetys olisi siis ikään kuin jokin outo elämänmuoto, joka luo itse oman mikromaailmansa omia harrastajiaan varten. Sellainen toimintamuoto eläisi riittävästi omana populaationaan ja alakulttuurinaan, mutta kiinnostaisi vain niitä, jotka siihen kiinnittyisivät.

Näissä kaikissa kuvissa lähetys on jonkinlainen poikkeustila normaaliin nähden. Sellainen lähetys ei olisi kokonaisuudelle järin tarpeellinen, ei ainakaan välttämätön; ehkä sinänsä kiinnostava mutta ylimääräinen kuriositeetti, jollaista ilman tultaisiin ihan hyvin toimeen. Tällaista lähetystä kirkon yhtenä työmuotona ehkä siedettäisiin ja suvaittaisiin tiettyyn rajaan asti; näyttäähän se omaperäiseltä ja eksoottiselta, jopa kauniilta, mutta sen ei annettaisi vallata tilaa muulta.

Teologisesti ajatellen lähetys ei kuitenkaan tule kirkkoon jostain ulkopuolelta itselleen tilaa pyytämään. Vaikka se saattaa sellaiselta vierailijalta näyttää, ainakin kansankirkollisesta ja valtioon läheisesti jäsentyneestä sekä järjestäytyneestä uskonnollisuudesta käsin katsottuna, se ei ole vieras ainesosa kirkossa. Sikäli kun sitä pidetään vieraana, sille ei juuri osoiteta huomiota enempää kuin että annetaan se jonkun yhden työntekijän vastuualueeksi seurakunnassa ja kuvitellaan asian tulleen sillä hoidetuksi. Kun se on jonkun työalue, hän tekee silloin tällöin jotain siihen liittyvää, jos muilta rutiininomaisilta kiireiltään ehtii.

Lähetystä ei siis tule ajatella vieraana, joka etsii tilaa. Sitä tulee ajatella teologisesti kirkon sisäpuolelta käsin, jopa niin, että lähetys ja kirkko identifioituvat. Havainnollistan tätäkin luonnontieteellisellä vertauskuvalla.

Kosmologien mukaan maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä. Silloin syntyivät myös paikka ja aika. Ei ole mieltä kysyä, millä kohtaa maailmankaikkeutta sijaitsi se äärimmäisen tiivis piste, singulariteetti, joka räjähti. Ei ole mieltä kysyä, mitä oli ennen alkuräjähdystä tai mihin avaruuden kohtaan siitä singonnut kuuma atomipuuro purkautui, koska äkillisen laajenemisen kanssa syntyivät samalla myös aika ja tila. Alkuräjähdyksen kaukaisena muistona kaikuu universumissa vielä kosminen taustasäteily, joka on jäännös hitaasta jäähtymisestä. Laajeneminen näyttää edelleen jatkuvan, astronomien mukaan jopa kiihtyvää vauhtia. Se laajenee siihen tilaan, jonka se itse synnyttää.

Samoin kuin puhallettava ilmapallo venyy joka suuntaan ja pallon kumisella pinnalla olevat pisteet etääntyvät koko toisistaan, myös maailmankaikkeus laajenee siihen aikaan ja paikkaan, jonka se itse samaan aikaan synnyttää. Maailmankaikkeuden tila tulee siitä, mitä universumi itse on. Se ei laajene johonkin tilaan itsensä ulkopuolelle vaan se on itse yhtä kuin laajeneva tila, siis aika ja paikka.

Vastaavalla tavalla lähetys on itse kirkko, tai kirkko on itse lähetys. Lähetys on alusta asti muodostanut kirkon olemuksen, tai, kirkko on alusta asti ollut olemukseltaan lähetystä. Siksi kirkossa ei ole vain ”tilaa” lähetykselle, vaan tuo tila syntyy juuri lähetyksestä. Lähetys on erottamaton elementti kirkosta, se ei ole yksi kirkollinen toimintamuoto vaan kirkon elämänmuoto.

Lähetyshistoriassa voidaan toki yksityiskohtaisesti tarkasteltuna osoittaa alkuja ja liikkeelle lähtöjä, jolloin lähetys organisoitui toiminnaksi joko kaukomailla tai ylipäätään jossain oman elinpiirin ulkopuolella. Sellaisia nähdään jo Uudessa testamentissa; esimerkiksi Apostolien teoissa luetaan aivan ensimmäisestä luvusta Herran sanat, miten apostolien tuli olla Kristuksen ylösnousemuksen todistajia ”Jerusalemissa ja koko Juudeassa ja Samariassa aina maan ääriin asti” (Apt. 1:8). Senkin taustalla oli jo Luukkaan evankeliumin 9. luvun lähetyskäsky, jonka Herra antoi ensin kahdelletoista apostolilleen ja sen jälkeen 10. luvussa 72:lle muulle opetuslapselleen: mennä kiertämään kylästä kylään, julistamaan evankeliumia ja parantamaan sairaita.

Uusia avauksia olivat vaikkapa Suomen Lähetysseuran perustaminen ja ensimmäisten lähettien lähettäminen Namibiaan puolentoista vuosisataa sitten. Mutta ei voida sanoa, että vasta tuolloin alkoi Suomen kirkon lähetys, yhtä vähän kuin voidaan sanoa koko kristikunnan lähetyksen alkaneen vasta Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Lähetys tapahtui jo silloin, kun Kristus itse lähetti opetuslapsensa, ja vielä varhemmin, jopa silloin, kun Isä lähetti Poikansa. Lähetys ja kirkko ovat syntyneet yhdessä; kun Kristus kokosi opetuslapsensa, hän kokosi heidät nimenomaan apostoleiksi, lähetettäviksi maailmaan hänen asiallaan. Kristillisen kirkon tehtävä on jatkaa Kristuksen työtä, jatkaa Pyhän Hengen voimassa sitä missiota, joka Pojalla on Isältä.

Lähetys toteutuu käytännön tehtävinä, uusina alkuina, lähtemisenä ja lähettämisenä, mutta ei voida sanoa, että Suomen kirkko olisi ryhtynyt toteuttamaan missiota Kristukselta vasta 150 vuotta sitten. Ei, se toteutti sitä heti siitä lähtien, kun se tähän maahan rantautui. Evankeliumi synnytti kirkon Suomessa kenties jo edellisen millenniumin taitteessa; se ei tietenkään ollut vielä järjestäytynyt, mutta heti, kun täällä uskottiin Kristukseen, täällä myös otettiin osaa hänen missioonsa.

Luterilaisen reformaation ei yleensä sanota olleen kovin missionaarista. Luterilaisuudessa ajateltiin joskus Kristuksen käskemän maailmanlähetyksen jo toteutuneen apostolisena aikana, kaikkialle maailmaan oli jo menty. Niinpä luterilaisista kirkoista lähdettiin tietoisesti lähetystyöhön ”kristikunnan” ulkopuolelle vasta 1706, kun Hallen pietistit matkasivat Intian Tranquebariin. Mutta toki täällä jo toteutettiin Kristuksen missiota julistamalla evankeliumia, kastamalla ja opettamalla, viettämällä pyhää messua jne.

Myös paikoillaan, omassa kontekstissaan pysyminen ja siinä evankeliumin leviämiseksi toimiminen on ollut Kristuksen lähetystä. Sekin on ollut Jumalan missiota, kun sinut on kastettu, kun olet käynyt rippikoulun ja sinut on konfirmoitu, kun sinut on kutsuttu kummiksi. Koko se evankeliumin julistaminen sukupolvien ketjussa, jossa sinä ja minä olemme tulleet Kristuksen omiksi, on ollut osallistumista hänen missioonsa, vaikka siitä emme aina erityisesti huomaa lähetyksenä puhua. Koko kirkko on siis olemukseltaan ja toiminnaltaan Kristuksen lähetystä, ja Kristuksen lähetys itse luo kirkon eli sen tilan, joka on sitten täynnä hänen lähetystään.

Mutta on silti syytä kysyä kriittisesti, onko lähetyksellä tilaa kirkossa. Kysymys on oikeutettu, koska näyttää siltä, että perin helposti käännytään sisäänpäin pohtimaan omaa heikkoutta ja pienuutta eikä suuntauduta ulos laajenemiseen Kristuksen evankeliumin voimalla. Vaikka lähetys ei ole erillinen, vapaasti valittava kirkollinen toimintamuoto vaan kirkon olemisen ja elämisen muoto, silti joudutaan raivaamaan lähetykselle tilaa ja kehittämään sille rakenteita, kokoamaan sille varoja sekä etsimään ja lähettämään ihmisiä.

Esimerkkinä tästä voidaan vilkaista viime vuonna julkaistua kirkon lähetyksen peruslinjausta nimeltä Yhteinen todistus. Tässä pienessä asiakirjassa kuvataan ensin lähetyksen teologinen perusta kirkon osallistumisena kolmiyhteisen Jumalan missioon, mutta sen jälkeen käsitellään lähetyksen käytännön toteuttamisen edellytyksiä ja ehtoja:

”Seurakunta elää kaikessa toiminnassaan ja työmuodoissaan lähetystä todeksi ja toteuttaa sitä. Lähetys alkaa kotoa ja kotiovelta. Seurakunnan ja sen jäsenten tehtävänä ei ole vain ’edistää lähetystyötä’ (kirkkojärjestys), vaan toteuttaa sitä omien mahdollisuuksiensa mukaan. Kokonaisvaltainen lähetys toimii seurakunnan kaiken toiminnan pohjana ja edellyttää rukousta ja rohkeutta luoda uusia toimintamuotoja.”

Lähetys on siis koko kirkon, sen seurakuntien ja seurakuntalaisten vastuulla myös käytännössä. Näiden lauseiden jälkeen samainen asiakirja puhuu kuitenkin myös kirkon lähetysjärjestöistä mission toteuttajina, esimerkiksi näin: ”Kirkko ja sen lähetysjärjestöt vievät rohkeasti sanoman lähellä ja kaukana elävien keskuuteen. Ne julistavat evankeliumia ja viestivät siitä monin eri tavoin erityisesti siellä missä Kristusta ei vielä tunneta. Samoin kohdataan niitä, jotka ovat vieraantuneet kristillisestä uskosta. Kirkon mission kannalta maantieteellisiä ja muita reuna-alueita on kaikkialla.”

Asiakirja jatkaa: ”Kokonaisvaltaiseen lähetykseen kuuluu oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon, yhdenvertaisuuden ja perusoikeuksien puolustaminen. Kirkko ja sen lähetysjärjestöt kohtaavat, kuuntelevat ja palvelevat kaikkia ihmisiä. Ne kohtaavat erityisesti syrjäytettyjä, syrjään jääneitä ja vainottuja, keskustelevat heidän kanssaan ja puolestaan sekä antavat äänen äänettömille.”

Kirkossa kaikesta päättäen on siis tilaa lähetykselle. Tilaa joudutaan kuitenkin aika ajoin raivaamaan ja osoittamaan, koska aina ei tunnisteta, että kirkko on olemukseltaan Kristuksen lähetystä. Ellei tätä tunnisteta, taivutaan rakentamaan kirkolle identiteettiä muista, sekulaareista toimijoista mallia ottamalla. Näinä piispanvaalien aikoina se näkyy esimerkiksi innostuneena keskusteluna siitä, millaisia henkilöitä ja millaisella vaalitavalla pitäisi saada ”vallankahvaan” kirkossa, mutta lähes vaikenemisena siitä, mikä piispan tehtävä kirkon mission johtajana on ja miten hänen tätä tehtävää tulisi Kristuksen edustajana hoitaa.

Kokonaisnäkemys kirkosta lähetyksenä vaikuttaa omalla painollaan, että kirkon työtä elähdyttää visio Kristuksen työhön osallistumisesta. Tämä työnäky voi silloin vaikuttaa kaikessa toiminnassa; kaiken nähdään jollain tavoin ottavan osaa Jumalan työhön maailmassa. Nimittäin lähetysnäkemyksen takana on myös näkemys Jumalasta, samoin kuin kirkkokäsityksen takana. Mikäli kummassakaan ei ole olennaisena tekijänä ulospäin suuntautuminen ja evankeliumin julistaminen niin kuin Kristus tehtäväksi antoi, lienee vastaava puute myös käsityksessä Jumalasta: pidetäänkö Jumalaa silloin lainkaan ihmiskuntaan päin suuntautuneena rakastavana Isänä, joka luo maailman ja lähettää Poikansa ihmiseksi sekä antaa Henkensä uskon voimaksi? Vai pidetäänkö Jumalaa omaan pyhyyteensä kääntyneenä, sisäänpäin omaan itseensä sulkeutuneena, jolle riittää oma täydellisyys? Ja joka kaiketi nykymaailmaa katsellessaan on yhtä huolissaan vähenevästä suosiostaan ja vaikutusvallastaan kuin pieneneviä numeroitaan tuijottava kirkko.

Näkemys kirkosta lähetyksenä varjelee myös lähetystä itseään eristäytymästä ja irtoamasta omaksi työmuodokseen, tai jalostumasta erilliseksi ”uskonnolliseksi” ytimeksi kirkon muuten laaja-alaisessa työssä. Sellainen tekisi sanoman Kristuksesta (barthilaisessa hengessä) jonkinlaiseksi vieraaksi ainesosaksi maailmassa, joka ei tunne Jumalan hyvää tahtoa Luojana. Vain erityinen organisoitunut lähetystyö toisi silloin evankeliumin ihmisten luo, kaikki muu toiminta esimerkiksi kehityksen, rauhan tai ihmisten terveyden, vapauden ja turvallisuuden hyväksi olisi vain toisarvoista kehystä itse asian ympärillä. Tällöin lähetys sopeutuisi omaksi erikoiseksi elämänmuodokseen kirkosta tai sen liepeiltä löytämäänsä ”ekologiseen lokeroon”, joka kuhisisi elämää, mutta vain asialle syttyneiden elämää. Lähetys on kuitenkin tarkoitettu koko kirkon tehtäväksi, jos kirkko itsessään on lähetystä.

Jumalan mission keskuksessa on Kristus. Lutherin mukaan koko Raamattu ”ajaa Kristusta”, tähtää häneen ja saa hänessä täyttymyksensä. Niin myös kirkon toiminnassa; senkin tehtävä on julistaa Kristusta. Ihminen ei saa tehdä Kristus-sanomasta uskonnollista vallankäyttöä, ei pidättämällä piilossa evankeliumia, mutta ei myöskään sillä ihmisiä sitomalla. Evankeliumi on sanoma vapaudesta, mikä sopii näin reformaation merkkivuonna muistaa.

Matti Repo
Tampereen hiippakunnan piispa
http://tampereenhiippakunta.fi



Evankelis-luterilainen kirkko
Sakasti kirkon työntekijöille
Kirkon koulutuskalenteri
Kirkko Facebookissa
Kirjaudu sisään
Hiippakunnan yhteystiedot
Hiippakunnan koulutuskalenteri
Lomakkeita, ohjeita ja materiaaleja
Ohjeet pappisvihkimyksen hakemisesta
Työnohjaus
Piispantarkastukset
Uusille työntekijöille
Tuomiokapitulin päätökset
Uutisia hiippakunnasta
Kehityskeskustelualusta
Avoimet työpaikat
Arkisto
Lähetä palautetta
Tampereen hiippakunta | Eteläpuisto 2c, 33200 Tampere | email: tampere.tuomiokapituli@evl.fi
Sivujen toteutus: Tampereen hiippakunta