Tarinoita diakoniatyön arjesta IV | Tampereen hiippakunta

Tarinoita diakoniatyön arjesta IV


Diakoniatyössä kohdataan joka päivä tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuiksi ja kuulluiksi. Tampereen hiippakunnan diakoniapäivää vietettiin toukokuun puolivälissä Humppilassa. Mukana vaikuttamista tutkimassa, ja itse myös vaikuttumassa, oli 71 työntekijää diakonian kentältä. Osallistujat kirjoittivat arjen tarinoita luettavaksemme. Tarinoiden sarja jatkuu kesäkuun ajan. Aiemmin julkaistuja tarinoita voit lukea täältä.

 

Ulkomailta opittua

Kaksi opiskelijapoikaa halusi auttaa kodittomia jollain tavalla. He perustivat pienimuotoisen eväsleipien myyntiyrityksen, jota mainostivat erityisesti muille opiskelijoille netin kautta Jokaisesta leivästä, jonka he myivät, he lahjoittivat yhden leivän kodittomille.

Yhdenkin ihmisen hyvällä teolla on suuri merkitys.

Kuinka me voisimme rikastua miettimään omia mahdollisuuksiamme jopa rikkoa omia rajojamme?

 

Arjen tarina

Puhelin soi.

”Mmm…Täällä Paavo moi…Tuo leipää.”

Taas hän. Lupasin tuoda tällä viikolla…Joskus joudun menemään mukavsuusalueeni ulkopuolelle. Miksi taas suostuin? Voisi tulla itsekin hakemaan. Miksei kunta huolehdi? Kodinhoitajat.

Kohtaan Paavon sohvalta puolialastomana. Kerrostalon asunnon ovi on auki, asunnon löyhkä iskee vastaan jo rappukäytävässä. Ensimmäinen ajatus taas: Tänne minun kuuluikin tulla. Paavo tervehtii, katsoo syvälle silmiin. ”Kiitos!” Lääkepöhnässä? Mieli sekaisin? ”Voisitko hakea kaupasta tupakkaa? Kodinhoitajat eivät tuo.” ”Ei kuulu mun hommaan, en hae”, sanon ja jään kuitenkin hetkeksi juttelemaan. Pahalta tuntui sekin sanoa, koska lienee ainoa ”ilo” hänen elämässään.

Suostuisinko itse lämään niin kuin Paavo? Hän on sairas, skitsofrenia, keuhkoahtaumatauti. Sukulaiset kaukana, kerrostalossaan yksi kaveri, liikkuminen vaikeata. Ainoat vieraat kodinhoitajat ja diakoniatyöntekijät.

Vaikka ajatukseni olivat sympaattisia, huomasin odottavani ulospääsyä…

Miten Paavoa voisi auttaa? Vain välittämällä, viemällä leipää, kuuntelemalla, juttelemalla.

Lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen lähden, hyvästelen.

”Jumalan siunausta”, kuulen vielä takaani.

 

Onko sinulla tarina kerrottavaksi? Lisää tarinoita diakonian arjen kohtaamisista voi lähettää tarjolle julkaistavaksi Kumppanin verkkojutuissa osoitteeseen tuulia.matilainen