Te näette hänet. | Tampereen hiippakunta

Te näette hänet.


Saarna Tuomiokirkossa pääsiäisyönä 16.4.2017

 

Evankeliumi Mark. 16: 1-8

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.

Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”

Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

 

Haudalle mennään hitaasti. Jokainen hautausmaalla vieraillut tietää, miten se hiljentää. Liikenteen melu jää taakse, ja puiston rauhallisuus alkaa vaikuttaa. Muistomerkkien rivi kertoo: täällä me lepäämme rauhassa. Vierailijan askel lyhenee, ja liike muuttuu sitä varovaisemmaksi, mitä lähemmäs omaisen hautaa tullaan.

Haudan luona puhe päättyy. Katsotaan kiveä ja kukkia. Luetaan nimeä ja päivämääriä. Muistetaan, ken vain muistaa. Sitä tuoreemmin ja elävämmin, mitä vähemmän aikaa siitä on, kun rakasta ihmistä hautaan saateltiin. Pikkuhiljaa vuosien vieriessä muistot harvenevat ja keskittyvät muutamiin tuokiokuviin. Samalla muistelijoiden joukko harvenee. Vuosikymmenten matkalla hekin harvenevat muutamiin.

Kiveä, kukkia ja muistoja lähemmäs ei päästä. Alkuun haudalla vieraillessa hän tuntuu vielä kovin elävältä, mutta vähitellen on rakkaasta ihmisestä päästettävä irti. Sen jälkeen hänet on aika vienyt lopulta muiden muistoistakin. Niin kuin tulee käymään myös niille, jotka muistelevat. Kaikkien osana on kulkea hautaan.

Kaikkien ihmisten silmien edessä ovat kuolema ja hauta yhtä yhteisiä kuin myös yhtä tuntemattomia. Kukaan ei osaa kertoa toiselle, miltä haudan takana näyttää. Lyhyet näynomaiset hetket, joista kuolemaisillaan olleet mutta elvytetyt ovat kertoneet, antavat vain viitteitä toivosta. Ne eivät kykene kuvaamaan, mitä rajan tuolla puolen on.

Ihminen haluaisi kurkistaa hautaan ja nähdä toiselle puolen. Evankeliumin kertomuksessa naiset Jeesuksen opetuslapsijoukosta astuvat ihmeen rohkeasti kalliohautaan, vaikka se oli auki aivan odottamatta. Kivi oli poissa, ja vaikka sille ei ollut selitystä, jokin veti sisään etsimään Jeesuksen ruumista. Ehkä oli vain katsottava, mitä haudassa oli; ehkä niin näkisi jotain kuoleman rajan mysteeristä. Ehkä niin näkisi enemmän kuin vain runnellun ruumiin, jolle oltiin voiteiden kanssa tulossa tekemään viimeistä palvelusta. Ehkä näkisi, ettei kaikki olekaan lopussa, että rakas ihminen on vielä jollain tavoin läsnä.

Täällä Tuomiokirkossa olen usein katsellut alttarin sivussa, oikealla kuorin seinässä ylhäällä olevaa kahta ikkuna-aukkoa. Ne huomaa vain kirkkosalin vasemmalta puolelta katsoen. Ne ovat salaperäisen näköiset. Kun täältä katsoo, ei erota, mitä niiden takana on. Ne ovat arvoitukselliset: lieneekö siellä joku huone, josta joku seuraa jumalanpalvelusta? Oletko sinä kiinnittänyt niihin huomiota? Kuinka moni on aprikoinut, mitä niiden takana on?

Nuo aukot syvällä kiviseinässä antavat samanlaisen mielikuvan kuin Jeesuksen kallioon hakattu hauta. Siinä on kivinen seinä ja aukko, josta johtaa kulku jonnekin pimeään ja tuntemattomaan. No, totta puhuen tuolla takana on pieni huone, jossa nyt on joitain varastokaappeja, ei sen kummempaa. Mutta aukot synnyttävät mielleyhtymän Jeesuksen hautaan, ainakin näin pääsiäisyönä.

Tätä Tuomiokirkkoa suunnitellut arkkitehti ja sitä koristelleet taiteilijat halusivat omalla tavallaan käsitellä elämän ja kuoleman kysymyksiä. He siten auttavat myös kirkossa kävijää lähestymään tuota jylhää rajaa. He ovat taiteellaan vetäneet kirkkovieraita lähemmäs Pyhää, vaikka eivät ole itsekään osanneet sanoa, mitä erottavan verhon takana on. He ovat vertauskuvin havainnollistaneet inhimillistä kyselyä, kaipausta ja toivoa.

Näkyykö haudan takaa Tuonelan puutarhan kaltaisia lempeitä luurankoja? Sekin kuva kertoo, ettei kaikki pääty kuolemaan. Tarkkaan katsoen puutarhasta näkyy jatkuvan polku jonnekin, mitä taiteilija ei ole osannut näyttää. Kuolema on vain väliaikainen tila, kuin ohitettava portti matkalla.

Alttarifreskossa puolestaan yritetään kuvata, mitä toivotaan, kun kuoleman valta päättyy. Odotetaan kuolleiden ylösnousemusta, uutta aamua, jolloin haudoissa levänneet nousevat ja venyttelevät uudessa elämässä. He astuvat ikuiseen kirkkauteen, kohti sammumatonta valoa. Taiteilija on sijoittanut ylösnousemuksen kuin Lapin tunturista aukeavalle näköalapaikalle: Jumalan valossa kaikki on rajatonta ja aika päättymätöntä. Koko kirkastunut maailma aukeaa, kaikki saa selityksen.

Nuo kuorin ikkuna-aukot ovat suippoja, kuten arkkitehti gotiikan mallin mukaan on tahtonut. Mutta niissä näkyy myös häivähdys mehiläispesän muotoa. Tämä ei ole ollenkaan outo ajatus. Mehiläinen ja mehiläispesä ovat vanhoja kristillisiä vertauskuvia; mehiläinen herää kevään tulleen horroksesta, ja elämä palaa kuolleelta näyttäneeseen pesään. Kirkkoisä Pyhä Ambrosius vertasi 300-luvulla kirkkoa mehiläispesään, jonka jäsenet kokoavat sovinnossa yhteiseksi hyväksi kaikista kukista sen, mikä niissä on parasta.

Saksan Dresdenissä seisoo vanhan kaupungin keskustassa suuri Frauenkirche, Herran äidille nimetty kirkko. Se rakennettiin 1700-luvulla yhdeksi luterilaisen kristikunnan kauneimmista kirkoista. Se tuhoutui Toisen maailmansodan pommituksissa ja jäi maan tasalle raunioiksi viideksikymmeneksi vuodeksi. Vuonna 2005 se kuitenkin kivi kiveltä uudelleen rakennettuna vihittiin jälleen käyttöönsä, vertauskuvana sovinnosta ja toivosta.

Kirkon alttarikuorin kumpikin sivuseinä on alhaalta ylös asti täynnä mehiläispesän muotoisia syvennyksiä, siis samalla paikalla kuin täällä nuo ikkunat, yhteensä 30 kappaletta. Vierailija voi ihmetellä niitä, mutta yhdistäessään ne nyt uudelleen tuhkasta nousseen kirkon historiaan alkaa ymmärtää ne rauhan ja ylösnousemuksen symboleina.

Maailma näyttää kuitenkin toisenlaiselta. Ei ole sovintoa, ei rauhaa eikä ylösnousemusta. On vain tuhoa ja kuolemaa. Viattomat pannaan kärsimään, syyttömiä ja sivullisia alistetaan terrori-iskujen uhreiksi. Niitä on viime viikkoina kohdistettu kaupunkilaisiin naapurimaissamme. Niiden jälkeen on vielä kuultu iskuista kirkkoihin Egyptissä. Tällaisten iskujen motiiveja on vaikea arvailla ja mahdotonta ymmärtää. Mitä kukaan voittaisi tuhoamalla toisen elämää, sillä elämä lopulta kuitenkin kaikille vain yhteistä lainaa Jumalalta? Kaikkein mielettömintä on ajatella, että siten voisi palvella elävää Jumalaa.

Synnin ja tuhon voimat runtelevat maailmaa. Ne jättävät jälkeensä tuhoa ja raunioita, vaikka niiden valtaan antautuvat ihmiset kuvittelevat tuottavansa kunniaa. Ne pommittavat, ajavat päälle, uhkaavat ja alistavat. Ne heristävät nyrkkiä ja vihaavat, sylkevät päälle ja pilkkaavat. Ne vangitsevat, ruoskivat ja naulitsevat ristiin. Synnin ja tuhon voimat tuottavat kuoleman ja haudan.

Mutta enempään ne eivät pysty. Enemmän antaa Jumala, joka on rakkaus. Jumala, joka antaa toivon. Jumala, joka muuttaa ihmisiä. Kuolemaa seuraa ylösnousemus, pitkäperjantaita pääsiäinen. Kaikki ei päätykään kuolemaan, tuskaan ja toivottomuuteen. Tuhon jälkeen voi tulla uutta, kun Jumala herättää ja nostaa uuteen elämään.

Jeesuksen haudalle tulleille naisille luvattiin: te näette hänet. Hän menee teidän edellänne. Menkää nyt tekin, ja kertokaa. Herra on noussut kuolleista. Hän ei ole haudassa, hän elää. Vaikka ette nyt näe tätä hautaa syvemmälle, te olette saaneet toivon. Teidän tehtävänne on viedä siitä sanaa.

Rakkaat kristityt. Meidät on kastettu Kristuksen kuolemaan. Kuten apostoli Paavali kirjoitti, meidät on pyhässä kasteessa haudattu yhdessä Kristuksen kanssa, jotta myös nousisimme ylös kuolleista hänen kanssaan. Meidät on kasteen vedestä vedetty ylös niin kuin muinaiset israelilaiset Kaislamerestä faaraon sotajoukkojen edestä. Kuoleman valta on jäänyt taakse, se on voitettu Kristuksessa.

Meille on annettu uusi elämä, jota saamme jo nyt elää todeksi. Niin kuin Jeesuksen haudalle saapuneille naisille, meillekin lausutaan tänä yönä sekä lupauksia että kehotuksia: älkää pelätkö, hän on noussut kuolleista, menkää ja kertokaa. Hän kulkee teidän edellänne, ja te näette hänet.

Matti Repo
Tampereen hiippakunnan piispa
http://tampereenhiippakunta.fi



Evankelis-luterilainen kirkko
Sakasti kirkon työntekijöille
Kirkon koulutuskalenteri
Kirkko Facebookissa
Kirjaudu sisään
Hiippakunnan yhteystiedot
Hiippakunnan koulutuskalenteri
Lomakkeita, ohjeita ja materiaaleja
Ohjeet pappisvihkimyksen hakemisesta
Työnohjaus
Piispantarkastukset
Uusille työntekijöille
Tuomiokapitulin päätökset
Uutisia hiippakunnasta
Kehityskeskustelualusta
Avoimet työpaikat
Arkisto
Lähetä palautetta
Tampereen hiippakunta | Eteläpuisto 2c, 33200 Tampere | email: tampere.tuomiokapituli@evl.fi
Sivujen toteutus: Tampereen hiippakunta