Teemu Paarlahden joulunovelli: Juhlayö | Tampereen hiippakunta

Teemu Paarlahden joulunovelli: Juhlayö


Teemu Paarlahti

Teemu Paarlahti tunnetaan Tampereen Hatanpään sairaaloiden sairaalapastorina, mutta myös monipuolisena kirjailijana. Marraskuussa ilmestyi Paarlahden joululehtijuttuja ja niiden johdannaisia vuosilta 1988–2016 kokoava Betlehemin tähtipölyä, josta löytyvän novellin Juhlayö julkaisemiseen saimme häneltä luvan. Novellin myötä hyvää adventtiaikaa ja joulun odotusta kaikille!

Nieminen oli päättänyt opetella iloitsemaan pienistä asioista ja aloittaa kunnollisista pyyhkijänsulista. Taivaallinen sotajoukko nimittäin juhlisti jouluaattoa sylkemällä harmaata räntää.

Nieminen oli tyytyväinen mies. Pyhänseudun työt oli tehty. Tänä vuonna oli hänen vuoronsa vaihtaa aattovesperin jälkeen vapaalle. Rovasti ja apupappi saisivat jatkaa huomenissa kukonlaulun aikaan. Nieminen aikoi silloin vedellä hirsiä takalisto homeessa ja katsella pakanallisia unia.

Vaimo ja lapset olivat matkustaneet mummolaan jo toissapäivänä, heti koulujen päätyttyä. Niemistä ei vapaapäivien vietto anoppilassa ollut alun perin kovin järkyttävästi riemastuttanut, mutta nyt, kun hän muisteli juuri lähdön päässä sattunutta episodia, ajatus muutamasta päivästä poissa kotikaupungista tuntui jo hyvältä. Matkaanlähtö oli nimittäin viivästynyt hyvänlaisesti ja varsin tutusta syystä. Tuttu mies oli iskeytynyt kirkon rappusilla seuraan, tietysti hyvänlaisesti juovuksissa. Eikä Niemisessä ollut tylyä puolta, jonka hän olisi voinut kääntää seurakuntalaiselleen. Jokaisella on puutteensa.  Niin kului uudet kolme varttia ennen kuin matka oli jatkunut kotiin ja edelleen tälle matkalle.

Aina joskus Nieminen toivoi itselleen toista ammattia. Jotakin sellaista, jossa työpaikan oven voisi sulkea pois lähtiessään niin, etteivät työt kulkisi ajatusten liepeissä sinnitellen mukana joskus pitkäänkin. Nytkin miehen tyytyväisyydessä oli vielä levottomia säröjä. Äskeinen keskustelu kirkon portailla pyrki vielä muistuttamaan itsestään, moni tuttu kasvo vilahteli mukana mielen kuvissa. Nieminen tiesi, ettei hän ollut tämän maailman Messias eivätkä ihmisten surut hänen surujaan. Mutta hän oli vain Nieminen.

Jouluaaton tilaisuudet olivat Niemiselle aina tietynlainen koettelemus. Omalla tavallaan hän rakasti täyteen ahdetun kirkon tunnelmaa ja ihmisistä huokuvaa salaperäistä tunnelmaa. Samalla hän kuitenkin tunsi juuri tämän ajankohdan painon omilla hartioillaan suorastaan konkreettisesti. Oli noustava saarnatuoliin ja katsottava joukkoa, joka istui penkeissä hyvin monenlaisin odotuksin. Moni toivoi ehkä vuoden ainoalta kirkkohetkeltään paljon, moni haki lapsuuden vahvoja muistoja. Monta kertaa nuo kaikki odotukset tuntuivat Niemisestä kohtuuttomilta. Ja aina vähän sydän syrjällään hän luki joulunjälkeisiä paikallislehden yleisönosastoja. Kirjoittaisiko nimimerkki ”Pettynyt” pilalle menneestä joulumielestään?

Pyyhkijät uurastivat ja tie pysyi näkyvissä. Nieminen ravisti päätään, kuin karistaakseen ei-toivotut mietteet sateen vietäviksi.  Radion hän oli sulkenut jo aikaa. Autoja tuli vastaan harvakseltaan, valtaosa juhlapyhien matkaajista oli jo perillä. Jotkut vielä taittoivat taivalta – tai olivat kenties matkallaan aivan sivuraiteella tyypillisestä joulunvietosta.

Nieminen mietti, kuinka hassua tällainen kulkeminen oikeastaan on. Ihmiset, kukin omassa peltipurkissaan, kulkevat toistensa ohi lähes hipaisuetäisyydeltä. Ja jäävät samalla toisilleen täysin tuntemattomaksi. Mitäpä, jos pysäyttäisi auton keskelle tietä ja nousisi ulos huitomaan? Kun joku pysähtyisi kohdalle, kysyisi, että mitä sinulle kuuluu?

Eteen avautui pitkähkö suora, jonka toisesta päästä lähestyi kaksi kiiluvaa silmää. Niiden takaa paljastui punainen Lada, keliin nähden kovassa vauhdissa. Sisältä erottui kaksi ihmisen hahmoa. Maria ja Joosef ehkä? Nieminen jäi askaroimaan ajatuksella. Mielikuva pyhästä äidistä ahtaassa autossa oli hilpeä. Mutta ehkä siinä todellakin oli nuoripari matkalla sairaalaan, syntymään pyrkivä esikoinen äidissään. Ja toisaalla olivat tulevat isovanhemmat täynnä odotusta, hermoiluakin.

Luultavasti vastaantulijat olivat aivan muulla asialla, mutta luultavasti jossakin päin maata Maria ja Joosef olivat juuri nyt liikkeellä. He ainakin muistaisivat tämän joulun, toisin kuin monet muut, joille se tulisi painumaan menneitten vuosien erottelemattomaan massaan.

Ja tulevina vuosina joku tulee kiukuttelemaan siitä, että kaikki muut saavat syntymäpäivälahjat erikseen.

Niemisen ajatus palasi oman esikoisen syntymään. Silloin ei ollut joulu, vaan pääsiäisviikon torstai. Varhainen kevät oli tuonut ukkosen rannikkokaupungin ylle. Tuona iltapäivänä maailmaan oli vääntäytynyt tumma kaunotar, joka oli valloittanut isän sydämen. Mahtaisivatko kätilön kasvonpiirteet syöpyä Joosefin muistiin niin kuin Niemisen kohdalla oli tapahtunut?

Vasta äskettäin Nieminen oli oppinut ymmärtämään, kuinka nopeasti aika kului. Samalla hänelle oli valjennut myös toinen asia: enää hän ei suostunut virkansa puolesta puhumaan perheen merkityksestä tai siitä, kuinka tärkeää on antaa aikaansa lapsilleen ja olla läsnä. Siihen hänen työpäivänsä olivat liian pitkiä.

Palan matkaa taittui ilman vastaantulijoita. Sitten mäennyppylän takaa ilmestyi taas auto. Jonnekin sekin oli matkustajiaan viemässä. Saattoi tietysti olla, että määränpäänä oli sama sairaala kuin punaisen Ladan Marialla ja Joosefilla. Ehkä tämän toisen auton väki oli vain menossa kerrosta alemmas. Sillä osastolla isä teki kuolemaa. Hoitaja oli soittanut nyt illansuussa ja sanonut, että kannattaisi ehkä lähteä tulemaan.

Syövästä oli saatu tieto vasta kesällä. Ensin mielessä olivat vaihdelleet toivo ja sitä nakertava epäilys. Jospa tauti talttuisi, ehkä vuosia olisi jäljellä vielä kasapäin. Mutta syksyn myötä totuus oli tehnyt itsensä tykö ja toivo pelkistynyt siihen, että pääsisi vielä jouluksi käymään kotona. Siihenkään voimat eivät olleet riittäneet ja nyt, aattoiltana, elämä oli tullut kalkkiviivoille.  Ilta kuluisi sairaalan vuoteen ääressä tuttuja, mutta kovin riutuneita kasvoja katsellen, käden rakkaita uurteita silittäen. Yön tullen Jumala armahtaisi.

Nieminen huokaisi mietteilleen. Jossakin tämäkin joulukuvaelma esitettäisiin. Ja hän siunaisi.

Tie sukelsi pitkästä aikaa asuttuun maisemaan. Tyhjilleen jäänyt kansakoulu ja pari taloa peltokaistaleen takana tekivät kylän virkaa. Jokunen valaistu ikkuna kertoi elämän vielä pitävän kiinni oikeudestaan tähän maahan. Valaistuissa huoneissa käytiin jouluun, tiedä millaiseen.

Ehkä siinä oli koti, jossa nainen vietti ensimmäistä jouluaan yksin, ilman häntä, jonka kanssa niin monet joulut oli laitettu ja vietetty. Ensin omille pienille tähtisilmille, sitten jo varttuneemmalle jälkikasvulle. Nyt jo monena vuotena huoneet olivat täyttyneet lastenlasten touhuamisesta. Tai ehkä tänä vuonna kukaan ei tullutkaan. Siinä se oli, kuva piirongin päällä kahden kynttilän välissä. Mieli täynnä muistoja, silmät kyyneleitä. Ulkopuolisen joulu. Kunpa puhelin soisi.

Minkälaiset seurapuheiden ja saarnojen ainekset tästä saisikaan, Nieminen mietti. ”Olin matkalla vaimoni kotipitäjään joulunviettoon. Muu perhe odotti jo perillä, saunankin olivat luvanneet lämmittää. Mutta kun matkaa oli vielä joitakin kymmeniä kilometrejä, auton moottorista alkoi kuulua kummallista kolinaa. Sitten se alkoi yskiä ja uuvahti lopulta tienposkeen. Onneksi aivan lähellä oli talo, jonka ikkunoista näkyi valoa. Päätin lähteä kysymään apua…”

Saarna jatkuisi niin, että sisältä pastori tapaisi yksinäisen vanhuksen, jonka harras rukous oli ollut, että joku tulisi käymään. Kuka väittäisi, että tapahtunut olisi sattumaa?

Tarinan voisi kertoa myös moneen kertaan rippileirin iltahartaudessa. Tai oppitunnilla rukouksesta puhuttaessa. Kyllä vanha kettu tiesi.

Nieminen virnisti. Samasta aiheesta olisi saanut mojovan ”lukijakirjeen” hänen murrosikävuosiensa miestenlehtiin. Vanhan mummon sijasta talossa majailisikin blondi kuppikokoa E  ja lomapäivät kuluisivatkin ketterässä telinevoimistelussa. Mutta jotenkin tuttu velmuilu ei nyt vain sopinut edes miehen tunnelmaan. Ei, vaikka miehen luonto ei kysynyt ammattia tai titteliä.

Räntäsade alkoi näin pohjoista kohti kuivua hiljaa leijuvaksi lumeksi. Matkakin kääntyi jo ehtoopuolelleen. Nieminen rakensi kuvaa loppuillan kulusta. Kello oli sen verran paljon, että lahjat jaettaisiin heti isän saavuttua. Appi oli luvannut pitää saunan lämpimänä, ja sinne olisi mukava hivuttautua myöhäisillasta parin huurteisen kanssa.

Nieminen palasi ajatusleikkiin, jolla oli joskus ennenkin itseään huvittanut. Jospa voisikin istua joulusaunassa Johannes Kastajan ja Joosefin kanssa? Saisiko Johannesta edes riisumaan kamelinkarvakamppeitaan ennen lauteille käymistä. Taitaisi palestiinalaisilla riittää saunassa ihmettelemistä.

Joosefilta olisi mukava hämyisässä löylyssä kysäistä asiaa, joka Niemistä askarrutti. Toimiko Joosef kätilönä Jeesuksen syntyessä? Tuskin eläimet ainakaan, eikä lapsenpäästäjän paikalle saapumisesta kerrottu mitään. Ja entäpä, kun itämaan tietäjien tullessa koko Joosefia ei enää näkynyt missään. Oliko tämä sattumoisin juuri silloin piipahtanut ulos tyhjentämään rakkoaan – tai ehkä kyllääntyneenä naisen ja lapsen ympärillä pyörivään tarinaan painunut majatalon puolelle oluelle? Hauska juttu, mutta Joosefkin taisi olla joulun ulkopuolisia. Asiantila, joka oli monen miehen kohdalla parhaillaankin perkeleellisen totta.

Nieminen huomasi edelleenkin miettivän työasioita, vaikka ne olivat jo parisataa kilometriä takana päin. Missähän sekin kolmen vartin kirkkovieras parhaillaan samoili?

Tie teki jo tutut mutkat, jotka enteilivät käännöstä oikealle. Sitten vielä kolmesataa metriä metsänreunan ja pellon välissä ja matka olisi tehty. Nieminen käänsi auton hyvin lingotulle pihatielle, jonka päässä näkyivät anoppilan valot. Keittiön ikkunaan oli ripustettu tuttu enkeli palelemaan talvikylmää lasia vasten. Monivärinen valosarja kiemurteli pensaassa nurmikon laidassa. Poltin puhalsi savuhattaraa tummalle taivaalle. Joulu lepäsi pihapiirissä vahvana ja tosissaan.

Niemistä väsytti. Olo oli jotenkin tyhjä. Nyt olisi totuteltava edessä oleviin vapaapäiviin ja yritettävä kestää lasten kovat äänet. Kyllä se siitä, hän tuumi. Ja Leena saisi kehdata elää avioliitossa vieraskamarin pelkästä hengityksestäkin natisevalla vuodesohvalla.  Mutta jos naapurin isäntä poikkeaisi tapanina ja alkaisi kertoa iänikuista vitsiään siitä, kuinka joulu peruutettiin Joosefin tunnustettua, hän vetäisi turpaan. Ehkä sen saisi anteeksi samassa köntässä kaiken muun kanssa.

Nieminen pysäytti auton ja huokaisi. Maalla rauha ja ihmisillä. Tässä.  Sitten hän alkoi vääntäytyä ulos matkan kangistaman sumopainijan ketteryydellä.

Vihreä ulko-ovi aukesi ja kynnykselle ilmestyi tuttu hahmo. Olli, Niemisen pojista nuorempi, oli päivystänyt ikkunassa.

– Iskä, Pasi haukkui minua siaksi!

Maassa oli rauha, ihmisillä hyvä tahto. Korkeuksissa Jumala katseli tätä kaikkea ja rakasti pieniä poikia.

Nieminen nosteli laukkunsa auton tavaratilasta ja mietti, että tulikohan kahvinkeitin varmasti pois päältä.

 



Tilaa uutiskirje tai päätökset

Tilaa päätökset tai uutiskirje suoraan sähköpostiisi.


Evankelis-luterilainen kirkko
Sakasti kirkon työntekijöille
Kirkon koulutuskalenteri
Kirkko Facebookissa
Kirjaudu sisään
Hiippakunnan yhteystiedot
Hiippakunnan koulutuskalenteri
Lomakkeita, ohjeita ja materiaaleja
Ohjeet pappisvihkimyksen hakemisesta
Työnohjaus
Piispantarkastukset
Uusille työntekijöille
Tuomiokapitulin päätökset
Uutisia hiippakunnasta
Kehityskeskustelualusta
Avoimet työpaikat
Arkisto
Lähetä palautetta
Tampereen hiippakunta | Eteläpuisto 2c, 33200 Tampere | email: tampere.tuomiokapituli@evl.fi
Sivujen toteutus: Tampereen hiippakunta