Tulinen järvi vai kultainen kaupunki? Tulevaisuuden visiot kirkossa | Tampereen hiippakunta

Tulinen järvi vai kultainen kaupunki? Tulevaisuuden visiot kirkossa


Luento sarjassa Utopia ja dystopia, Kylmäkosken kirkko 15.3.2017

 

Tulinen järvi ja kultainen kaupunki ovat kaksi tulevaisuudenkuvaa. Molemmat löytyvät Raamatusta. Toinen kuvaa ikuista kadotusta ja toinen ikuista pelastusta. Nämä voidaan molemmat lukea Raamatun viimeisestä kirjasta, Johanneksen ilmestyksestä. Siellä maailmanloppua ja viimeistä tuomiota kuvataan näin:

”Minä näin suuren valkean valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu. Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään. Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan. Meri antoi kuolleensa, Kuolema ja Tuonela antoivat kuolleensa, ja kaikki heidät tuomittiin tekojensa mukaan. Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi. Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen.” (Ilm. 20:11-15)

”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla- asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ’Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.’”  (Ilm. 21:1-4)

Maa, taivas ja meri siis häviävät, ja luodaan uusi taivas ja uusi maa. Kadotetut heitetään tuliseen järveen, kun taas pelastetut käyvät uuteen pyhään kaupunkiin. Samassa yhteydessä lausutaan, että tuo uusi Jerusalem ja sen kadut ovat kirkasta kultaa, sen muurit on peitetty erilaisilla kallisarvoisilla kivillä, ja sinne johtaa kaksitoista helmiporttia.

 

Taiteessa, runoudessa, arkkitehtuurissa

Miten paljon onkaan näistä sanoista maalattu alttaritauluja ja laadittu lauluja! Mielenkiintoista kyllä, kielikuvaa kultakaupungista ei oikeastaan löydy muualta Raamatusta kuin tästä yhdestä Ilmestyskirjan luvusta ja siinä vain parissa jakeessa (Ilm. 21:18, 21); tosin siinä mainitut jalokivin koristellut muurit esiintyvät myös Vanhassa testamentissa, kun kuvataan Jumalan itse aikojen lopulla rakentamaa uutta Jerusalemia (Jes. 54:11-12). Mutta vaikka ”kultakaupunki” esiintyy vain yhdessä paikassa koko Raamatussa, siitä on laulettu ja runoiltu sekä piirretty pyhäkoulukuvia vaikka kuinka paljon.

Kuvaus Uudesta Jerusalemista on vaikuttanut myös kirkkoarkkitehtuuriin; monissa vanhoissa kirkoissa on kirkkosalin ja kuorialueen välissä holvisto, jonka lävitse mennään alttarin ääreen. Holvistossa on usein 12 kaarta muistuttamassa, että juuri tätä kautta päästään uudeksi luotuun maailmaan, ikuiseen kaupunkiin, joka on jo täällä läsnä.

(Strasbourg, St. Pierre-le-Jeune http://apps.tourisme-alsace.info/photos/strasbourg/photos/223005690_4.jpg )

Useammin kuitenkin näkee vanhojen katedraalien joko ovella veistoksina tai kuorissa maalauksena kuvan tuomiosta, joka jakaa ihmiset. Vasemmalla pelastuvat juhlivat, joko palmut käsissään tai kruunut päässään, ja osoittavat ylistystään keskellä valtaistuimella istuvalle kaikkivaltiaalle Kristukselle. Kristuksen jaloissa on arkkienkeli Mikael, joka puntarilla arvioi sielut heidän tekojensa mukaan. Oikealla kadotukseen joutuvia vedetään ketjuilla sidottuina ammollaan olevaan kitaan.

Tarkoitus on ollut viestiä, että jokainen sisään astuvat astuu myös Jumalan eteen, ja jokaisen on tehtävä tili hänelle Tuomarina. Siksi ovella jo muistutetaan kerran koittavasta päivästä, jolloin pasuuna soi ja kaikki kuolleet herätetään Kristuksen valtaistuimen eteen. Viimeinen tuomio ei kuitenkaan tapahdu vain joskus tulevaisuudessa, vaan ihmisen on jo nyt ymmärrettävä kirkkoon tullessaan astuvansa Jumalan eteen sekä elettävä niin, että kestää kerran viimeisellä tuomiolla. Hänen on toteutettava hyveitä, tai oikeastaan: hänen on jo nyt tehtävä parannus ja uskottava se evankeliumi, jota tässä kirkossa julistetaan ja sakramenteissa jaetaan.

(Paris, Notre Dame http://www.mountainsoftravelphotos.com/France%20-%20Paris/Paris%20Notre%20Dame/slides/Paris%2011%20Notre%20Dame%20The%20Central%20Portal%20of%20the%20Last%20Judgement.jpg)

Tällaisissa viimeisen tuomion kuvissa tulevat kadotuksen kauhut yleensä kuvatuiksi selkeämmin kuin pelastuksen riemut. Erikoista kyllä, mutta ehkä kadotettujen piinaa ja heidän suoranaista kidutustaan lienee ollut jollain tavoin helpompi kuvata. Lieneekö tuskainen ja pelottava jotenkin mielikuvitusta kiihottavampaa, kenties jonkinlaista tukahdutettua sadismia tai masokismia? Vai nouseeko se ihmisen alitajuisista ahdistuksista tai painajaisunista? Vai olisiko vain niin, että kauhukuvat ovat sittenkin enemmän tämän maailman todellisuutta? Että noissa kuvissa tulee esiin jotain sellaista, mitä ihmiset ovat oikeasti nähneet katselemalla ympärilleen?

(Hans Memling, Viimeinen tuomio, n. 1470 https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/originals/0d/ea/05/0dea05b74be65c626c21c172b05db763.jpg)

Tulinen järvi lienee ollut jo antiikin maailmassa tuttu käsite; purskauttelihan maa välillä ilmoille tuhkaa ja tulikiveä, ja vuorenkylkiä valuva polttava laava saattoi tuottaa valtavaa tuhoa. Ei ihme, että maailman sivu on ajateltu jossain olevan kadotuksen kuilun, joka johtaa suoraan sinne, minne pahat heitetään piinattaviksi. Moderneissakin elokuvissa pyörii tällaisia kuvia, esimerkiksi Taru sormusten herrasta päättyy Tuomiovuoren purkautumiseen, kun sormus pahan vallan välineenä on pudotettu tuhoutumaan sen tuliseen pätsiin.

 

Uskon vai tiedon kuvia?

Johanneksen ilmestyksessä tulinen järvi ja kultainen kaupunki ovat kuvia. Tämän raamatunkirjan alussa nimenomaan lausutaan, että kyseessä on näky. Se ei ole jotain silmillä nähtyä, vaan kirjoittajan mukaan ”ilmestys, jonka Jumala antoi palvelijalleen näyttääkseen, mitä pian on tapahtuva”. Sen kerrotaan tulleen enkelin ilmoittamana, kun ”Henki valtasi” Johanneksen (Ilm. 1:1, 10). Tässä on siis kyseessä jonkinlainen elämys, kokemus, visio, jota ei ole nähty luonnollisilla silmillä vaan sielun sisäisinä kuvina ja joka on sitten puettu sanoiksi.

Kirkon historiassa on ollut vaikea arvioida, missä mielessä Johanneksen ilmestys lausuu julki kirkon yhteisen uskon ja missä määrin sen pohjana on Johanneksen oma kilvoittelu sekä hänen kokemuksensa. Siitä on kuitenkin tullut yhteisessä Raamatussa merkittävä osa kristillistä julistusta, ja sen sanoja kuoleman voittamisesta, ylösnousemuksesta, kaiken pahan vallan sitomisesta sekä oikeuden ja hyvyyden koittamisesta luetaan jatkuvasti jumalanpalveluksissa. Sen sanoissa heijastuvat varhaisen kirkon hymnit, joita edelleen viikoittain ehtoollismessussa lauletaan, esimerkiksi Pyhä, Pyhä, Pyhä. Sen lupauksia kaikkien kyynelten pyyhkimisestä luetaan myös varmasti joka viikko useammissakin hautajaisissa. Se on siis yhteistä sanaa, ei vain Johanneksen oma visio tulevaisuudesta.

Mutta voidaan kysyä, missä määrin tällaiset tulevaisuudenkuvat ylipäätään ovat todellisia. Onko ne tarkoitettu kirjaimellisiksi ja historiassa toteutuviksi visioiksi, vai ovatko ne vertauskuvallista kieltä siitä, mitä koko ajan tapahtuu? Ilmestyskirja on ollut hankala selitettävä, ja se on avannut mahdollisuuksia moniin villeihin ennustuksiin.

Kristilliseen uskoon kuuluu myös oppi viimeisistä tapahtumista, kreikan kielellä eskatologia. Oppi ei kuitenkaan sisällä mitään maailmanlopun käsikirjoitusta, vaan tietyt pääkohdat. Niihin lukeutuvat Kristuksen paluu, viimeinen tuomio ja iankaikkinen elämä. Viimeksi mainitun vastakohtana tietysti esiintyy myös iankaikkinen kadotus, mutta siitä on hyvin vähän sanottavaa. Nuo kolme viimeistä tapahtumaa sen sijaan lausutaan uskontunnustuksessa: toisen kappaleen lopussa ensin taivaaseen astuneesta Kristuksesta, että hän ”on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”, sekä kolmannen kappaleen lopussa uskomme ”ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän”. Huomattakoon, että tämän yksityiskohtaisemmin ei käydä maalailemaan uskon kohteita, ei kuvailla taivaan iloa, eikä helvettiä edes mainita. Sellaiset jätetään arvoituksen kaltaisina Jumalan salaisuuksiksi. Nämä lauseet ovat riittäviä uskon kohteita.

 

Uskonasioita vai tekemisen asioita?

Ilmestyskirjan ensimmäiset sanat kuuluvat ”Jeesuksen Kristuksen ilmestys, jonka Jumala antoi” (Ilm. 1:1). Ilmestys on kreikaksi apokalypsis. Se on myös tämän kirjan kaikkein ensimmäinen sana; apokalypsis Iesou Khristou, ja se antaa nimen koko kirjalle. Tämä kreikkalainen sana on sellaisenaan periytynyt myös latinaan. Latinankielisen Raamatun pohjalta tämä kirja tunnetaan edelleen monissa romaanisissa kielissä nimenomaan nimellä apokalypsi. Sana tarkoittaa kirjaimellisesti paljastamista, peittävän verhon poistamista.

Käsite tunnetaan huonommin protestanttisissa maissa. Kuvaavaa on, kun vuonna 1979 ilmestyi Francis Ford Coppolan elokuva Apocalypse Now, sille ei löytynyt parempaa suomalaista nimeä kuin Ilmestyskirja Nyt. Aivan totta, onhan se asianmukainen ja kirjaimellinen käännös, mutta joku saattoi Vietnamin sodan sijasta olettaa elokuvan käsittelevän Raamattua. Toki elokuva kuvasi apokalyptisiä, ilmestyksenomaisia näkymiä tulesta, tuhosta, kuolemasta ja ihmisen uppoutumisesta kaiken mielettömyyteen. Sellaisena elokuva ei käsitellyt maailmanloppua vaan paljasti jotain ihmisestä, jossa pääsevät irti tuhon voimat.

Apokalyptistä kirjallisuutta Raamatussa edustavat Vanhassa testamentissa Danielin kirja ja Uudessa testamentissa siihen monin kohdin viittaava Johanneksen Ilmestys. Apokalypsi kuitenkin eroaa toisesta raamatullisesta käsitteestä, nimittäin profetiasta. Siinä, missä apokalypsi katsoo paljastavansa jonkin jumalallisen salaisuuden, profetia puhuu julistavasti. Toki siihenkin voi liittyä ajatus tulevaisuuden ennustamisesta, mutta se ei väitä paljastavansa sellaista, mitä Jumala ei olisi muutenkin kertonut. Se tulkitsee jo tunnettua Jumalan tahtoa, kun taas apokalypsi väittää vasta ilmoittavansa sen.

Apokalypsi pyrkii myös operoimaan sellaisella, mikä ei ole tässä maailmassa vaan tulevassa. Se ei puhu ihmisten kokemusmaailman todellisuudesta vaan siitä, mikä on tuonpuoleista. Profetia sen sijaan osoittaa sanansa tähän maailmaan ja pyrkii vaikuttamaan siihen. Niinpä apokalyptinen puhe päätyy ottamaan ihmisten kokemusmaailmasta äärimmäisiä, mielikuvituksellisia kielikuvia kuvatakseen jotain sellaista, mistä ei ole ihmisten kokemusta eikä sanoja. Se irtautuu arkisesta maailmasta ja yrittää tarjota tirkistysreiän toiseen maailmaan. Profetia puolestaan puhuu tästä maailmasta yrittäen kuvata sitä sellaisena, kun Jumalan valtakunta toteutuu: oikeudenmukaisuus, hyvinvointi, rauha, armollisuus, rakkaus – kaikki ihmisille tuttuja asioita, joita he itse tavoittelevat.

Apokalyptisessä puheessa ihminen on vain Jumalan vääjäämättömien tekojen kohteena, hän on kuin pelinappula, kun Jumalan salaiset suunnitelmat alkavat paljastua. Profetia puolestaan kohdistuu siihen, mitä ihmiset ovat velvolliset tekemään ja mikä on heidän valittavissaan. Apokalyptinen tulevaisuudenkuva on väistämätön, joko tuho tai taivas, kun taas profeetallisen sanan vakavasti ottavat ihmiset itse vaikuttavat siihen, millainen tulevaisuus heillä on edessään. Luonteensa mukaisesti apokalypsi myös taipuu näkemään maailman mustavalkoisena ja kahtia jaettuna eli dualistisesti. Siinä ovat keskinäisessä välienselvittelyssä viime kädessä Jumala ja saatana sekä heidän mukanaan hyvät ja pahat, pelastuvat ja kadotetut, eli yksinkertaistetusti: me ja muut. Profetia sen sijaan korostaa jokaiselle ihmiselle samaa vastuuta noudattaa Jumalan tahtoa; se ei yritä kertoa, kuka pelastuu ja kuka ei, eikä se anna ihmiselle oikeutta tehdä jakoa meihin hyviin ja noihin pahoihin, koska jokaisessa asuu sama mahdollisuus kumpaankin.

Apokalyptinen puhe ja apokalyptinen maailmankuva saattavat tyydyttää jonkun uteliaisuutta ja tiedonjanoa, mutta sen pitäisi jäädä silloin vain vertauskuvalliselle tasolle. Valitettavasti se kuitenkin saattaa edistää ihmisessä ajatusta, jonka mukaan hänellä ei ole vastuuta maailman tapahtumista, koska vastuu on Jumalalla. Hukkukoot pahat oman herransa mukana, meidän tehtävämme on korkeintaan edistää lopunajallisen puhdistuksen toteutumista. Profeetallinen puhe sitä vastoin ei vapauta ihmistä vastuusta vaan päinvastoin muistuttaa hänen vastuustaan tehdä parannus, kääntyä omista synneistään ja toimia niin, ettei maailma huku synteihinsä.

Tässä onkin lopulta huomattava ero: apokalyptista maailmankuvaa toteuttavat väkivaltaiset uskonnolliset liikkeet, tai poliittiset liikkeet, jotka vetoavat uskontoon – kuten viime vuosina Isis rakentaessaan islamilaista kalifaattia terrorin ja väkivallan keinoin ja uskotellen juuri niin toteuttavansa Jumalan tahtoa. Tällainen malli pitää suorastaan jumalallisena velvollisuutenaan hävittää ne, joiden muutenkin kuuluu tuhoutua lopullisessa tuomiossa. Sen sijaan profeetallista sanaa kuunteleva usko pyrkii toteuttamaan Jumalan tahdon omassa elämässään eikä yritä pakottaa historiaan sellaista, mikä kuuluu tuonpuoleiseen ja mikä on vertauskuvaa siitä, miten Jumala toimi. Se jättää mystiset kielikuvat arvoituksiksi eikä yritä tehdä niistä historiassa toteutuvia ennustuksia.

 

Maailman vai kirkon tulevaisuus?

Tällä erottelulla on vaikutusta siihen, puhutaanko utopiana ja dystopiana kirkon tulevaisuudesta vai maailman tulevaisuudesta. Apokalyptinen ajattelu arvioi, että maailman tuleekin tuhoutua, kun taas kirkko pelastuu. Pahat saavat palkkansa ja hyvät selviävät koetuksista. Jako menee apokalyptisessä ajattelussa niin, että maailmaa odottaa dystopia, kun taas kirkko pääsee nauttimaan utopistisista toiveista.

Huomattakoon, että sana utopia ei tarkkaan ottaen tarkoita jotain epätodellista, pelkkää haavekuvaa, vaan se tarkoittaa sellaista, joka ei ole missään paikassa, kreikaksi ou topos. Aikoinaan englantilainen renessanssihumanisti Thomas More kirjoitti teoksen Utopia, jossa hän kuvaili ihannevaltakuntaa; siihen hän oli poiminut vaikutteita Platonin Valtiosta sekä Uudesta testamentista. Ihanteet voivat joiltain osin hyvinkin olla toteen pantavissa; silloin utopia alkaa saada hahmoa. Vastaavasti kuin Platonin filosofiassa kukin partikulaarinen olento heijastaa jollain tavoin ideaansa, voi ideaaliyhteiskuntakin heijastaa parhaita ihanteita. Sellaista ei kuitenkaan ole täydellisesti missään, ja siksi kyseessä on utopia.

Kuten edellä mainittiin, Kristuksen paluu on osa kristillistä eskatologiaa eli oppia viimeisistä tapahtumista. Yksi Ilmestyskirjan mainitsemista asioista on pitkä rauhan ja hyvinvoinnin jakso, ns. tuhatvuotinen valtakunta (Ilm. 20:1-6). Tuona jaksona olisi pahan valta sidottuna, pelastuvat saisivat hallita ja vasta sen ajan jälkeen koittaisi viimeinen tuomio. Myös Vanhassa testamentissa puhutaan tällaisesta Jumalan pyhien hallintajaksosta (Dan. 7:18, 22, 27). Tätä oppia kutsutaan kreikan tuhatta merkitsevän sanan mukaan kiliasmiksi tai latinan mukaisesti millennialismiksi.

Luterilaisuudessa on suhtauduttu hyvin kriittisesti puheeseen tuhatvuotisesta valtakunnasta. Sitä pidetään vastakkaisena sille tielle, jonka Kristus on kulkenut ja jollaiselle hän myös opetuslapsensa on kutsunut ja lähettänyt. Heistä ei ole tarkoitus tulla hallitsijoita, jotka tuomitsevat muita. Heidät pikemminkin johdatetaan kieltämään itsensä ja palvelemaan muita. Monet heistä ovatkin saaneet osakseen marttyyrinkuoleman.

Evankeliumeissa Jeesus kuitenkin puhuu apokalyptisin sävyin ja sanoo opetuslapsilleen: ”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa.” (Matt. 19:28) Raamatuntutkijat ovatkin sitä mieltä, että ottaessaan osaa Johannes Kastajan saarnaajaliikkeeseen Jeesus myös julisti pian koittavaa tuomiota ja kohta koittavaa Jumalan valtakuntaa. Se merkitsisi vanhan ajan päättymistä, kuivien oksien kokoamista ja tuleen heittämistä; siis pahojen tuhoamista ja pyhien pelastumista sekä heidän ryhtymistään uuden valtakunnan hallitsijoiksi.

Jeesuksen puheen taustalla kaikuu siten apokalyptinen maailmankuva; se näkyy esimerkiksi tässä jakeessa siinä, mitä Jeesus sanoo uuden maailman syntymisestä, palingenesis eli uudestisyntyminen. Vanha maailma kuolee ja uusi tulee tilalle. Mutta niin ei tapahtunut historiallisessa mielessä. Jeesuksen opetuslasten hallintavalta ei merkinnyt maallisille valtaistuimille nousua, yhtä vähän kuin se merkitsi sellaista heidän Mestarilleen. Se toteutui hengellisessä mielessä. Apostolien valta tulee tulkita vallaksi julistaa evankeliumia ja siten hallita uudessa Jumalan kansassa. Se on Jumalan sanan valtaa, ei tuomion valtaa eikä miekan valtaa, vaan oikeutta julistaa syntien anteeksiantamusta.

 

Rauha ennen Kristuksen paluuta vai vasta sen jälkeen?

Luterilaisuus siis suhtautuu kiliasmiin torjuvasti. Luterilaisuuden piirissä ei opeteta uskovien maallista hallintavaltaa, ei myöskään mitattavaa ajanjaksoa, jolloin paha olisi väliaikaisesti sidottuna ennen viimeistä tuomiota. Luterilaisuudessa ylipäätään ollaan pidättyväisiä maailmanlopun systematisoinnissa; riittää, kun uskomme Kristuksen tulevan takaisin ja toteuttavan tuomionsa sekä antavan iankaikkisen elämän.

Mutta niissä kristillisissä kirkoissa, joissa kiliasmia opetetaan, siihen suhtaudutaan kahdella tavalla. Tavat ovat postmillennialismi ja premillennialismi sen mukaan, miten Jeesuksen paluun nähdään tapahtuvan suhteessa siihen. Postmillennialismi tarkoittaa, että ensin koittaa rauhan ja hyvinvoinnin aika, ja Jeesus palaa vasta sen jälkeen; premillennialismi puolestaan sitä, että Jeesus palaa ensin ja pystyttää tällaisen rauhan valtakunnan. Kumpaa näkemystä kannatetaan, vaikuttaa siihen, millainen tulevaisuus maailmalla tai kirkolla nähdään olevan.

1800-luvun lopulla vallitsi maailmalla yleinen optimismi: tieteet edistyivät, teollisuus kasvoi, elintaso nousi ja hyvinvointi lisääntyi. Kaikki näytti olevan menossa parempaan suuntaan, ihminen otti maailmaa haltuunsa, sivistys ja oppineisuus kasvoivat, ja tulevaisuus näytti hyvältä. Lähetysaate vahvistui, ja kirkkoja syntyi. Evankelioimisliikkeissä nähtiin maailma postmillennialisesti: mennään kohti parempaa, ja lopulta Jeesuskin tulee. Pikkuhiljaa Jumalan valtakunta edistyy, niin kuin sen kuuluu. Tämä liittyi maailmalla tuolloin yleiseen edistysuskoon. Dystopian karille ajautumisen pelko haihtuu, kun utopia alkaa häämöttää horisontissa.

Edistysusko kuitenkin romahti ensimmäiseen maailmansotaan: tieteen, tekniikan ja elintason edistyminen ei jalostanutkaan maailmaa kohti Jumalan valtakuntaa, koska se ei muuttanut ihmistä. Ihminen oli edelleen kykenevä pahaan ja saattoi saada aikaan valtavaa kärsimystä ja tuhoa. Maailma ei menekään itsestään parempaan päin, vaan se täytyy tulla radikaalisti korjatuksi. Premillennialismi alkoi saada sijaa evankelioimisliikkeissä, eritoten vastikään syntyneessä helluntailaisuudessa. Sen mukaan pahuus kypsyy päätepisteeseensä, ja vasta sen jälkeen, kun aika koittaa, Jeesus saapuu. Vasta sitten voi alkaa tuhatvuotinen valtakunta, mutta se toteutuu hirveiden synnytystuskien kautta. Dystopia on väistämätön, mutta onneksi utopia koittaa, kun kaikki on kauheimmillaan.

Kumpi koittaa siis ensin, utopia vai dystopia? Vai koittaako kumpikaan? Molemmat ovat edessä väikkyviä kuvia, mutta on suuri merkitys sillä, kumpaa katsotaan mieluummin. Sillä on vaikutusta siihen, millaiseksi nähdään oma vastuu maailmasta sekä millaiseksi nähdään kirkon tulevaisuus. Onko sillä merkitystä, mitä valintoja tehdään maailman hyväksi, vai meneekö kaikki kuitenkin pieleen näennäisestä edistyksestä huolimatta? Tuottaako teknologia ja lisääntyvä kulutus hyvinvoinnin kupeessa myös tuhoa, terveyden, ravinnon ja rauhan ohella ärhäkämpiä bakteereita, ilmastonmuutosta ja entistä hirveämpiä aseita ja onnettomuuksia?

 

Kirkon tulevaisuus?

Lopuksi näytän joitakin Kirkon tutkimuskeskuksen kaavioita. Kuten tunnettua, kirkon jäsenyysprosenttia on kuvattava laskevalla käyrällä. Lasku on kiihtynyt etenkin v. 2003 jälkeen, jolloin tuli voimaan uusi uskonnonvapauslaki. Se mahdollisti kirkosta eroamisen myös sähköisellä menettelyllä ja saapumatta itse paikalle. Sen jälkeen on nähty joitain suurempia eropiikkejä, ja vuotuinen eroaminen vaihtelee. Kokonaissuunta on kuitenkin selvillä, ja kehitys pienempää jäsenmäärää kohti tulee vahvistumaan sitä myöten, kun kirkosta eronneet jättävät lapsensa kastamatta. Niin tosin tekevät myös monet kirkon jäsenet jostain henkilökohtaisesta syystä; kenties arvellen, etteivät tahdo tehdä uskontoa koskevaa ratkaisua lapsensa puolesta.

Toinen, ehkä mielenkiintoisempi käyrä on kirkkoon liittyjien joukko. Se on kaiken aikaa hitaasti mutta tasaisesti noussut. Näyttää siltä, että kun eroaminen on vilkastunut, niin myös liittyminen on vilkastunut, ei kuitenkaan minkäänlaisina hyppäyksinä. Liittyjien määrä on toki paljon pienempi kuin eroajien, mutta vuositasolla silti noin viidesosa tai peräti neljäsosa eroajien määrästä.

(https://www.kirkontutkimuskeskus.fi/viz?id=63)

Tästä voi päätellä, että sellaiset puheet ovat liioiteltuja, joissa arvioidaan laskevan käyrän joskus lähivuosikymmeninä leikkaavan nollatason. ”Viimeinen sammuttaa valot” ei ole todellinen tulevaisuudenkuva, vaan laskeva käyrä jossain vaiheessa loivenee ja lähestyy pikkuhiljaa alinta kohtaansa, missä se tasaantuu.

Kun nämä käyrät laittaa rinnan jumalanpalveluksiin osallistumisen kuvaajan kanssa, näkee selvän yhteyden. Jumalanpalveluksiin osallistuminen on viimeisten viidentoista vuoden aikana huomattavasti laskenut. Samaan aikaan jumalanpalveluksissa on ehtoollisen viettoihin osallistuminen pysynyt tasaisena tai jopa kasvanut.

(https://www.kirkontutkimuskeskus.fi/viz?id=43)

Näyttää siltä, että kirkon jäsenyydellä ja jumalanpalvelukseen tai varsinkin sakramentille osallistumisella on keskinäinen yhteys. Kun jäsenyysluku laskee, se lähestyy hiljalleen jumalanpalvelukseen osallistujien lukua. Tämäkin estää ajattelemasta, että kerran kirkko tyhjenee kokonaan; jumalanpalvelusta tullaan aina viettämään, koska siihen kietoutuu kirkon olemus sanaa kuuntelevana, rukoilevana ja sakramentteja viettävänä yhteisönä. Olennaista on kuitenkin kysyä: mikä on se sisäinen side, joka saa ihmisen osallistumaan messuun tai pysyttelemään jäsenenä?

Täällä Kylmäkoskella on ainakin kyläläisillä sisäinen side omaan kirkkoonsa; täällä saatiin omalla aktiivisuudella kirkko säilytettyä sekä remontoitua kuntoon. Nyt täällä on aktiivista toimintaa ja säännöllistä jumalanpalveluselämää. Sisäinen side merkitsee kuulumista tähän yhteisöön. Mutta voidaan sitä kutsua myös uskoksi, uskoksi Jumalaan.

Vaikka maailmassa näyttäisi olevan vaikeita aikoja, uskomme mukaan Jumala kuitenkin pitää kaikkea käsissään. Se näkyy näissä viimeistä tuomiota esittävissä maalauksissakin: Kristus istuu kaikkivaltiaana Tuomarina, ja maa on hänen jalkojensa alla. Mutta hän on myös rakastava ja armollinen Pelastaja.

Edellä viittasin uskontunnustuksen viimeisiin lauseisiin, jotka puhuvat viimeisistä tapahtumista. Mutta ehkä vielä tärkeämpää on se, mitä sanotaan aivan aluksi: Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen. Kaikkivaltiaaseen. Edessä ei ole dystopia eikä utopia; edessä on elämä Jumalan yhteydessä, luottamuksessa häneen. Se antaa vision, joka ei ole perusteeton utopia, eikä tuhon ja maailmanlopun dystopia vaan uskon, toivon ja rakkauden näkymä. Se rohkaisee ihmistä maailmassa ja kannustaa vaikuttamaan sen tulevaisuuteen.

Matti Repo
Tampereen hiippakunnan piispa
http://tampereenhiippakunta.fi



Evankelis-luterilainen kirkko
Sakasti kirkon työntekijöille
Kirkon koulutuskalenteri
Kirkko Facebookissa
Kirjaudu sisään
Hiippakunnan yhteystiedot
Hiippakunnan koulutuskalenteri
Lomakkeita, ohjeita ja materiaaleja
Ohjeet pappisvihkimyksen hakemisesta
Työnohjaus
Piispantarkastukset
Uusille työntekijöille
Tuomiokapitulin päätökset
Uutisia hiippakunnasta
Kehityskeskustelualusta
Avoimet työpaikat
Arkisto
Lähetä palautetta
Tampereen hiippakunta | Eteläpuisto 2c, 33200 Tampere | email: tampere.tuomiokapituli@evl.fi
Sivujen toteutus: Tampereen hiippakunta