Valvokaa, älkää odottako | Tampereen hiippakunta

Valvokaa, älkää odottako


Piispan saarna Ikaalisten seurakunnan piispantarkastuksen messussa 18.11.2012

Evankeliumi Matt. 24: 36-44

Jeesus sanoi opetuslapsille:
»Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään.
Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.»

 
”Olkaa siis valmiit”, kehottaa Jeesus. Hänen sanansa kohdistuvat aivan tiettyyn valmiina olemiseen, nimittäin valmiina hänen takaisin tulemiseensa. Sen hetkeä ei voi etukäteen tietää eikä siihen voi alkaa valmistautua sopivasti juuri ennen kuin aika koittaa. Sitä ei voi merkitä kalenteriin jonkin tietyn päivän kohdalle odottamaan ajan kulumista, jotta siihen voisi palata vaikkapa päivää ennen ja tehdä tarvittavat valmistautumiset. Siihen voi valmistautua vain olemalla joka hetki valmis.
Valmiina oleminen merkitsee Jeesuksen sanoissa valvomista. ”Valvokaa siis”, hän kehottaa. Ei siis pidä nukahtaa vaan pysytellä hereillä. Mutta mitä kaikkea tuollainen hereillä ja valmiina oleminen sisältää? Miten ihminen voi olla valmis noin kosmiseen asiaan kuin Jumalan Pojan paluuseen? Vai onko kyse valmistautumisesta myös siihen, että oma elämä voi päättyä odottamatta?
Kun piispantarkastus Ikaalisten seurakunnassa päättyy valvomisen sunnuntaina, on aika miettiä myös sitä, miten seurakunta voi valvoa ja pysyä valmiina. Sillähän on tässä kaupungissa oma tehtävänsä, jota se ei saa unohtaa eikä sen toimittamisesta uinahtaa. Mutta mikä on tuo tehtävä, ja miten se sitä toimittaakseen pysyy hereillä? Entä mikä puolestaan saisi sen nukahtamaan?
Nyt pyydän seurakuntalaisia kertomaan näihin kysymyksiin vastauksia. Pyydän sinua hetkiseksi kääntymään vierustoverisi puoleen – jos hän on hieman kauempana penkissä, ole hyvä ja siirry lähemmäs. Tämä vaatii hieman rohkeutta, ymmärrän kyllä; mutta tämän viikonlopun aikana olemme seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa niin moneen kertaan puhuneet yhteisöllisyyden kaipuusta, että nyt on parasta käydä tuumasta toimeen ja uskaltautua puhumaan kirkonpenkissä naapurille.
Ole hyvä ja kerro vierustoverillesi kaksi asiaa: ensinnäkin, mikä sinun mielestäsi saa kristityn tai jopa koko seurakunnan nukahtamaan? Siis, minkälaiset asiat vaikeuttavat valvomista ja valmiina olemista sekä saavat unohtamaan, että kirkon tulee palvella Kristusta? Toiseksi, mikä puolestaan edistää sitä, että pysyy valveilla ja valmiina, tuli mitä tuli? Näistä kahdesta asiasta pyydän sinua vaihtamaan naapurisi kanssa muutaman virkkeen. Pyydän menemään hieman syvemmälle kuin toteamaan että ”pitkäveteiset saarnat saavat nukahtamaan” tai ”kirkkokahvit virkistävät”. Molemmat ovat kyllä totta, mutta ehkä Herra Kristus haluaa sanoillaan puhua jostain muusta. Olkaa hyvät!
*
Nyt käytyänne vilkasta keskustelua te olette ottaneet osaa saarnaamiseen valvomisen sunnuntaina. Tämän harjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ollut vaihtaa saarnaajaa. Kun piispa vierailee seurakunnassa, toki hän saarnaa itse eikä käske seurakuntalaisten tehdä sitä. Mutta tämän harjoituksen tarkoituksena on auttaa Ikaalisten seurakuntaa hahmottamaan itse omaa kutsumustaan Kristuksen opetuslasten joukkona.
Valvominen ei näet ole vain nukkumisen vastakohta. Se on kokonainen elämänasenne. Se ei ole myöskään vain joskus aikain lopulla tapahtuvan Jeesuksen paluun odotusta. Se tulee ymmärtää hieman laajemmin. Se on elämistä avoimin silmin ja avoimin korvin, valmiina toimimaan Kristuksen esimerkin mukaisesti siellä, missä kulloinkin ollaan. Se ei ole vain uskonnollista valppautta, jota yritetään toteuttaa arkisesta elämästä irrallaan. Sellaista ovat yrittäneet jotkut maailmasta eristäytyvät ryhmät. Usein niillä on ollut nolo tai jopa surullinen loppu, kun jonkun voimakkaan johtajan viemät opetuslapset ovat vain tuhonneet oman elämänsä keskittyessään yksinomaan odottamaan kaiken loppumista ja jopa jouduttamaan sitä.
Mutta uskossa valvominen on jotain muuta kuin sielun hengellistä virittäytymistä ylemmille taajuuksille. Se on koko persoonan toimimista henkenä, sieluna ja ruumiina. Tällaista valvomista ei pidä sekoittaa fyysiseen valvomiseen. Ei Jumala kiellä meiltä unta eikä lepoa. Ei uskossa valvominen tarkoita, että kristitty ei saisi silmiään ummistaa ja levätä, tai ettei hän saisi käyttää aikaansa virkistäytymiseen. Päinvastoin, sitä vartenhan Luoja itse on asettanut lepopäivän ja suorastaan käskenyt ihmistä elämään työn ja levon rytmissä. Sillä tavoin ihminen oikeastaan pikemminkin pysyy valveilla; hänhän näet juuri siten asettaa oman elämänsä työn ja levon vuorottelulla Jumalan luomistyön rytmiin ja niin osallistuu Jumalan hyvään luomistahtoon pitäessään omalla työllään huolta tämän luomakunnan asioista.
Kun ihminen vielä Jumalan käskyn mukaisesti pyhittää lepopäivänsä eli tulee tänne kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa ja rukoilemaan, hän asettaa työnsä suorastaan liturgiseen kokonaisuuteen ja tekee siitäkin jumalanpalvelusta. Näin hän väistämättä levossa ja työssä myös pysyy hengellisesti valveilla; hänhän tuo kirkkoon oman äänensä Jumalan ylistykseen ja rukoukseen sekä ottaessaan vastaan Herran Kristuksen pyhässä ehtoollisessa tulee osalliseksi Jumalan omasta elämästä. Ehtoollisen nauttiessaan hän myös antaa itsensä Kristukselle, tulee Kristuksen asumukseksi ja antaa oman ruumiinsa hänen käyttöönsä. Näin ihmisestä tulee osana seurakuntaa Kristuksen elävän ruumiin jäsen, jonka välityksellä Kristus itse toimii.
Myös piispantarkastus palvelee kirkon valveilla pysymistä ja valmiina olemista. Tämän viikonlopun aikana olemme seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa pohtineet, mikä ylipäätään on seurakunta, mikä sen tarkoitus on ja miten se parhaiten tehtäväänsä toteuttaisi tässä kaupungissa. Olen näiden päivien aikana myös vieraillut eri puolilla ja tavannut ihmisiä, jotka haluavat elää osana tätä seurakuntaa ja tulla sen kanssa osallisiksi Jumalan ikuisista lahjoista. Samoin olen tavannut ihmisiä, jotka haluavat toimia oman kaupunkinsa parhaaksi osoittaen omilla sanoillaan ja teoillaan lähimmäisilleen Jumalan hyvää tahtoa.
On kuitenkin monia, joita huolestuttaa seurakunnan ja kirkon tulevaisuus, samalla kun heitä huolestuttaa koko maan tulevaisuus. Olemme taloudellisessa taantumassa, joka tuntuu jo monien elämässä. Liikeyrityksiä joudutaan sulkemaan, moni menettää työnsä ja ansionsa. Moni kysyy, miten rohkenee jatkaa eteenpäin, kun on koko elämänsä rakentanut sen varaan, että työpaikka pysyy, ja yhtäkkiä se onkin uhanalainen.
Tällä paikkakunnalla, kuten kaikkialla muuallakin, odotetaan valoisampaa tulevaisuutta ja toivotaan sekä väestönkasvua että taloudellista kasvua. Mutta niitä ei toivota vain siksi, että niin saavutettaisiin entistä korkeampaa elintasoa ja suurempaa mukavuutta, vaan jotta turvattaisiin riittävä toimeentulo ja jotta tämän kaupungin asukkaat saisivat kokea elävänsä mielekästä ja hyvää elämää. Sellaisen kokeminen edellyttää toki elämän perustarpeiden tyydyttämistä, mutta sellainen ei seuraa niistä itsestään selvästi. Onnea ja elämän mielekkyyttä ei voi ihminen itse taata itselleen, ei edes hamuamalla jotain aina enemmän ja parempaa.
Elämän mielekkyyttä ja mielen rauhaa ei voi saavuttaa juoksemalla elintason, omaisuuden kartuttamisen, kulutuksen tai elämysten hankkimisen perässä – ne pakenevat aina kauemmas sitä nopeammin, mitä voimakkaammin niitä näin yrittää pakolla saalistaa omakseen. Kun ihminen on saanut elämänsä perustarpeet, kun hänellä ei ole nälkä eikä kylmä eikä hän koe oloaan turvattomaksi sairaudessa tai kuoleman pelossa, hänellä voi jo olla kylliksi hyvää elämää varten. Hänellä voivat jo olla tyytyväisyyden ainekset, ja enemmän, korkeamman ja varmemman tavoittelu voisi tehdä hänet vain tyytymättömämmäksi ja kyltymättömämmäksi.
Siksi hyvä elämä on muuta kuin kokoamista – ja tässä mielessä se on myös valvomista ja valmiina olemista. Se on huomion kiinnittämistä oikeisiin asioihin. Valvominen on oman itsensä kontrolloimista ja oman elämänsä suuntaamista elämän Antajaan eli Jumalaan. Se on oman edun kieltämistä ja sen sijaan itsensä alttiiksi antamista toisten hyväksi. Se on Kristuksen seuraamista hänen opetuslapsenaan, se on syntien tunnustamista Kristukselle ja hänen armoonsa luottamista. Jumalan yhteydessä ihminen löytää elämänsä perustan, suunnan ja tarkoituksen. Sellaista ei tarjoa mikään muu, ei mikään inhimillinen toiminta, mitä hyvää ja tarpeellista sillä tavoiteltaisiinkaan.
Ikaalisten seurakuntakin pysyy hereillä, kun se tekee työtä, jossa Jumalan rakastavat kasvot näyttäytyvät. Tämän paikkakunnan ihmiset janoavat Jumalan lempeää katsetta, he haluavat tulla kohdatuiksi tärkeinä, merkittävinä, hyväksyttyinä ja rakastettuina ihmisinä. Sanalla sanoen, he kaipaavat sitä rakkautta, jota Kristus osoittaa kaikki ihmisiä kohtaan. Tätä rakkauden tehtävää varten Kristus lähettää seurakuntansa. Hän lähettää sen kuuluttamaan Jumalan valtakuntaa. Valmiutta ja valppautta siihen hän siltä nyt myös kysyy.
Seurakunta ei voi vain odottaa tulevaisuutta. Se ei voi valvoen odottaa aikain lopulla tapahtuvaa Herransa paluuta ja samalla jättää tämän elämän huomiotta. Jumalalle ei voi elää kulkemalla ihmisten ohi, heitä katsomatta, heitä kuuntelematta, heidän elämäänsä kohtaamatta ja heitä Kristuksen rakkaudella rakastamatta. Seurakunta, joka yrittää jalostaa uskon vain yksityisen ihmisen suhteeksi Jumalaan niin, että lähimmäistä ei ollenkaan huomata, vääristää uskon eikä itse pysy valveilla ja valmiina. Sellainen seurakunta nukahtaa omassa uskossaan.
Jeesuksen sanoissa tehdään ihmisten kesken jako kahtia: kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta toinen otetaan, toinen jätetään. Kaikki neljä ovat tärkeässä arkisen työn touhussa, kukaan heistä ei vertauksessa välttele inhimillistä vastuutaan hoitaa jotain yhteiskunnalle välttämätöntä toimitusta. Mutta vain toiset heistä ovat valmiita, toiset eivät. Samoin puhuu Jeesuksen muistutus vedenpaisumuksesta: kaikki elivät, tekivät töitä, perustivat perheitä ja rakensivat, mutta vain Nooa ja hänen perheensä pelastui. Vain he olivat oikealla tavalla valmiit tulevaan. Jeesuksen sanat ovat vakava muistutus kirkolle elää Jumalan tahtoa kuunnellen.
”Herran päivä tulee kuin varas yöllä”; se yllättää seurakunnan, joka ei ole varautunut. Varautuminen ei tässä yhteydessä tarkoita taloudellista tai hallinnollista toimenpidettä; valmistautuminen on tässä nyt muuta kuin budjetin valmistelua tai voimavarojen oikean kohdentamisen suunnittelua. Valmistautumista näin suureen yllätykseen ei voi parhaallakaan inhimillisellä strategiatyöllä saada aikaan. Valmistautua voi vain elämällä Jumalan yhteydessä, avoimin sydämin hänen ääntään kuunnellen ja hänen tahtoaan noudattaen. Niin seurakunta tekee, kun se uskossa turvautuu Jumalan armoon Kristuksessa. Sen merkiksi nousemme nyt ylös ja yhdymme uskontunnustukseen.