Vanhakin venyy vielä | Tampereen hiippakunta

Vanhakin venyy vielä


Saarna Pirkkalan piispantarkastuksessa 8.10.2017

 

Evankeliumi Mark. 2: 18-22

 

Johanneksen opetuslapset ja fariseukset paastosivat. Jeesukselta tultiin kysymään: ”Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa, kun kerran Johanneksen opetuslapset ja fariseusten opetuslapset paastoavat?” Jeesus vastasi: ”Eivät kai häävieraat voi paastota silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Niin kauan kuin sulhanen on heidän joukossaan, he eivät voi paastota. Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin, sinä päivänä he paastoavat. Ei kukaan ompele kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Silloinhan vanha vaate repeää uuden paikan vierestä ja reikä on entistä pahempi. Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan viini rikkoo ne ja sekä viini että leilit menevät hukkaan. Ei, uusi viini on laskettava uusiin leileihin.”

 

Jos sinun pitäisi valita vanhan ja uuden välillä, kumman ottaisit? Riippuu tietysti esimerkistä. Jos kyseessä olisi vaikkapa vanha ja uusi takki, ottaisit luultavasti uuden; ainakin, mikäli vanha olisi jo kulunut tai suorastaan rikki, tai ainakin huvittavan vanhanaikaisen näköinen. Vaikka olisihan se vanhakin vielä lämmin. Tai, jos sinun pitäisi valita sen välillä, ottaisitko käyttöön 20 vuotta sitten kauppoihin ilmestyneen kännykän vai jonkin tänä vuonna esitellyn älypuhelimen, luultavasti ottaisit sen uuden. Onhan siinä paljon enemmän ominaisuuksia ja suorituskykyä, vaikka vanhallakin vielä puhuisi.

Mutta mitäpä, jos sinun pitäisi löytää virsikirjasta mieluinen virsi, jonka toivoisit laulettavan vaikkapa jonkun läheisesi juhlassa – olkoon se sitten ristiäiset tai hautajaiset – etsisitkö sellaista mieluiten virsikirjan lisävihon sivuilta uusien virsien joukosta vai sittenkin perinteisten, mahdollisimman tuttujen virsien joukosta? Tai jos ravintolassa silmäilet ruokalistaa, poimitko mieluummin jotain sellaista, joka vaikuttaa sinulle turvallisella tavalla sopivalta, vai otatko seikkailijan mielellä jotain sellaista, mitä et ole koskaan maistanut ja minkä mausta et tiedä, pitäisitkö siitä?

Niin, kumpi on parempaa, vanha vai uusi? Miksi sinä valitset jompaakumpaa? Millä perusteella joskus tuntuu paremmalta pysytellä vanhassa, vaikka uuttakin olisi tarjolla? Milloin taas on aika hylätä vanha, aikansa elänyt?

Ole hyvä ja vaihda naapurisi kanssa tästä pari sanaa. Millä perusteella jokin vanha tuntuu paremmalta, mistä syystä taas jokin uusi?

Normaalissa arkielämässä asia riippuu tietysti aina siitä, mikä on sitä vanhaa ja mikä uutta. Joskus vanhasta ei tottumussyistä halua päästää irti, joskus uusi vain ei tunnu sopivalta, mutta joskus uusi korjaa jonkin kauan vaivanneen puutteen, ja vanhasta luopuu mieluusti.

Kristillinen seurakunta elää myös uuden ja vanhan taitteessa. Kirkko uudistuu ja muuttuu, koska maailma muuttuu ja uudistuu. Edellä mainitsemani virsikirja on vain yksi esimerkki. Helppo olisi keksiä muitakin, alkaen vaikkapa seurakunnallisista työmuodoista, joita viime vuosikymmeninä on eri puolilla kehitetty ja joista on tullut arkipäivää. Oikeastaan koko sotien jälkeinen aika on ollut seurakuntatyön laajentamisen aikaa. On luotu monia toimintoja, joista ei vuosisadan alussa tiedetty vielä mitään.

Viime päivinä olemme toimittaneet Pirkkalan seurakunnassa piispantarkastusta. On ollut helppo nähdä, että täällä eletään yhtäältä tietoisina keskiaikaisen seurakunnan pitkästä historiasta, mutta samalla katsellaan rohkeasti tulevaisuuteen. Pirkkalan seurakunnassa ollaan osallisia kaupunkimaisen yhteiskunnan dynamiikasta, mutta samalla vaalitaan perinteikkään pitäjän juurevuutta.

Tämä on huomattavissa sekä siinä kekseliäisyydessä, jolla seurakunnassa tehdään työtä vaikkapa lasten ja nuorten parissa, mutta myös siinä avoimuudessa, jota tunnistin kunnan muiden toimijoiden keskuudessa kirkkoa sekä sen sanomaa ja tehtävää kohtaan. Pirkkalassa ymmärretään, että paikkakunnan historia on seurakunnan historiaa – se voi merkitä, että myös tämän päivän ja huomisen pirkkalalaisten identiteetti voi olla seurakuntalaisen, kristityn identiteetti. Sille on ominaista luottamus Jumalaan, Jumalan rukoileminen, Jumalan tahdon seuraaminen. Sanalla sanoen: Pirkkalan seurakunta voi merkitä tämän paikkakunnan ihmisille sitä, mitä ylipäätään elämässä voivat merkitä usko, toivo ja rakkaus.

Mutta usko, toivo ja rakkaus asettavat ihmisen jännitteiseen paikkaan – tutun ja turvallisen sekä uuden, vieraan ja haastavan väliin. Siitä puhui myös Jeesus, jonka opetuslasten paastoamattomuutta ihmeteltiin. Olihan totuttu siihen, että hengellisen opettajan oppilaat noudattavat perittyjä uskonnollisia sääntöjä. Mutta Jeesus totesi, ettei hääjuhlassa paastota, silloin juhlitaan. Sitten kun sulhanen on poistunut, tulee aika paastota. Kun hänen opetuslapsensa saavat kulkea hänen kanssaan, ei ole syytä paastoamalla yrittää kohentaa omaa asemaansa Jumalan edessä.

Kaikki on lahjaa, eikä lahjoja saada ansion perusteella. Nyt on koittanut uusi aika, jolloin eletään Jumalan armosta, ei ihmisen ansioista. Uusi aika merkitsee vanhasta luopumista, niin tärkeäksi kuin se voidaankin kokea. Jeesus tekee paastoamisen tarpeettomaksi. Paastoaminen on Jumalan valtakunnan juhlaan valmistautumista, mutta juhla on jo alkanut.

Samaa tarkoittavat Jeesuksen erikoiset esimerkit vanhan, venyneen viitan paikkaamisesta uudella, kutistuvalla materiaalilla sekä tuoreen viinin laittamisesta vanhoihin, kovettuneisiin nahkaleileihin. Uudet repivät vanhan rikki, ne eivät vain sovi yhteen. Jeesuksessa tullut Jumalan valtakunta särkee vanhat kaavat, usko murtaa uskonnollisuuden.

Mutta asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Myös vilpitön sydämen usko tarvitsee ulkoisia muotoja. Jeesuksen opetusta ei voi jalostaa vain henkiseksi, mielen tai sydämen yleviksi ajatukseksi, jotka eivät kohtaisi arkea eivätkä suostuisi elämään inhimillisissä, järjestäytyneissä rakenteissa – sellaisissa kuin kirkko ja sen seurakunnat, tai niiden toiminta, hallinto ja talous. Jeesus ei opeta sellaista henkistynyttä aatetta, joka ilmaa ohuempana aineena kohoaisi irralleen inhimillisen elämän lainalaisuuksista. Jeesuksen opetus ei ole ideologiaa eikä hänen kuvaamansa suhde Jumalaan ole abstraktia idealismia. Se on käytäntöä. Ja siihen kuuluu myös perittyjen uskonnollisen käyttäytymisen muotojen seuraaminen. Se näkyy siitä, että Jeesus lupaa hänen omiensa vielä paastoavan, kun sulhanen on poissa.

Kun Jeesus ei enää kulje oppilaidensa kanssa maan päällä, vaan hänet on otettu pois heidän joukostaan, silloin on hänen ystäviensä aika paastota. Jeesus ei siis kumonnut paastoamista eikä kieltänyt sellaisen merkitystä hänen opetuslapsiltaan. Tiedämmekin, että kristillinen kirkko on historiansa alusta asti myös noudattanut paastoa; joskin me hyvinvoinnissa elävät luterilaiset varsinkin nykypäivänä olemme sellaisen jokseenkin unohtaneet. Me alleviivaamme mieluummin sitä, että elämme yhtä juhlaa, eikä meille paasto sovi. Me näemme elämän olevan yhtä uudistumista, uutta otetaan vastaan ja vanhaa hylätään. Ehkä tämäkin on kuva sotien jälkeisestä elintason noususta.

Tänä vuonna vietetään luterilaisuuden 500-vuotisjuhlia. Vuodet on laskettu Martti Lutherin teeseistä anekauppaa vastaan. Noissa teeseissä painotettiin Jumalan armoa Kristuksessa. Pelastusta ei voi ostaa Jumalalta, sitä ei voi ihminen hankkia omilla teoillaan, ei edes paastolla eikä kieltäymyksillä. Sen lahjoittaa Jumala täysin ilmaiseksi, pelkästä armosta. Tämä on ollut luterilaisen saarnan avainsanoma halki vuosisatojen.

Joskus kuuluu tämä luterilaisen reformaation perussanoma tulkitun sellaisessa muodossa, että olennaisinta olisikin jatkuva uudistaminen ja vanhan taakse jättäminen, tai jonkinlainen jatkuva radikaali uudelleenajattelu. Uusi viini näyttää vaativan paitsi uusia leilejä, koko ajan myös uutta ja erilaista viiniä. Mitkään leilit eivät kestä, jos ajatuksena on etsiä jatkuvasti uutta viiniä, eivät edes ne uudet leilit. Mikään viitta ei kestä, jos sitä revitään aina uudesta kohdasta tuomalla siihen jatkuvasti alkuperäiseen kankaaseen nähden yhteensopimattomia tilkkuja.

Mutta luterilaisessa kirkossa eletään tietoisina jatkuvuudesta. Martti Lutherin ja muiden reformaattoreiden työn tähtäyspisteensä ei ollut pelkkä uudistaminen ja vanhan hylkääminen, vaan päinvastoin palaaminen ja säilyttäminen – nimittäin palaaminen alkuperäiseen ja oikeiden asioiden säilyttäminen. Sen sijaan siihen nähden vääristyneet käytännöt he hylkäsivät.

Jeesus puhuu itsestään sulhasena ja opetuslapsistaan häävieraina. Hääjuhla oli parasta mitä tuon ajan ja maailmankolkan ihmiset saattoivat kuvitella. Silloin elämä oli yhtä juhlaa monta päivää, poissa oli työn rasite, oli ruokaa ja juomaa, laulua ja tanssia. Ei ihme, että hääjuhlaa käytetään Raamatussa monessa kohdin Jumalan ikuisen valtakunnan vertauskuvana. Sehän on parasta, mitä voidaan odottaa. Vertauskuvaan on halki vuosisatojen nähty sisältyvän myös viittaus jokaisen avioliiton tehtävään heijastaa Kristuksen ja hänen seurakuntansa välistä rakkauden ja uskollisuuden suhdetta.

Tämän sulhasen joukossa on hyvä pysytellä. Vaikka hän on nyt silmiltämme poissa, hän on luonamme, kun luemme hänen sanaansa, kuuntelemme sen selitystä, kun rukoilemme hänen nimessään ja kun nautimme pyhän ehtoollisen sakramenttia. Hän on siis täällä kirkossa, hän on meidän luonamme tässä jumalanpalveluksessa. Täällä on Jumalan valtakunnan juhla. Täällä virtaa uusi viini, joka venyttää vielä vanhoja ja koppuraisia leilejä, täällä uusi paikka korjaa vanhoista viitoista uusia. Täällä Kristus itse elää ja vakuuttaa rakkauttaan ja uskollisuuttaan.

Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme.