Viha ei johda oiekudenmukaisuuteen | Tampereen hiippakunta

Viha ei johda oiekudenmukaisuuteen


Piispan saarna Siuron kirkossa 28.4.2013

Evankeliumi Joh. 16: 5-15

Jeesus sanoi:

”Nyt minä menen hänen luokseen, joka on minut lähettänyt. Kukaan teistä ei kysy minulta, minne minä menen, vaan sydämenne on täynnä murhetta sen johdosta, mitä teille sanoin. Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne, ja hän tulee ja paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio. Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun, vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu.

Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa.”

 

Rakkaat seurakuntalaiset. Minua kiinnostaa tehdä tänään teille yksi kysymys. Haluaisin nähdä, kuinka monella teistä tänään Siuron kirkkoon kokoontuneista on jokin omaan sukuun liittyvä muisto sisällissodasta. Kenellä teistä on omien vanhempien, isovanhempien, iso-isovanhempien tai jonkun muun läheisen sukulaisen välittämä kosketus kevään 1918 tapahtumiin? Ei välttämättä juuri täällä Siurossa, mutta ylipäätään jossain päin Suomea. Olkaa hyvät ja nostakaa kättä.

Minua kiinnostaa tämä siksi, koska en tiedä, kuulunko itse enemmistöön vai vähemmistöön. Minulla nimittäin ei sellaista kosketusta ole. Kun omat lapseni tiedustelevat, ottivatko heidän esi-isänsä jollain tavoin osaa sotatoimiin jommallakummalla puolella, tai millä tavoin tapahtumat heihin vaikuttivat, en osaa vastata. Minulle ei ole välitetty kertomuksia sisällissodasta. Isovanhempani kuitenkin asuivat paikkakunnilla, joiden ihmisiä sota ja sen liepeillä riehunut väkivalta runtelivat. Hekin olivat tuolloin vielä lapsia, mutta eivät aikuisinakaan omille lapsilleen välittäneet muistoja sodasta.

En osaa sanoa syytä omaan tietämättömyyteeni, eivätkä vanhempanikaan omaansa. Voin kuitenkin kuvitella, että Suomessa on monia muitakin, joiden kodeissa ei sisällissotaa ole muisteltu. Syitä siihen voi olla useampia. Voihan olla, että esivanhemmat onnistuivat pysyttelemään sivussa taisteluista eikä heidän perheistään jääty väkivallan jalkoihin. Ehkä sisällissota ei ollutkaan niin kaikkien kansalaisten läpi käynyt kokemus, jollaisena se jälkipolville nyt näyttäytyy. Mutta voi myös olla, että tapahtumat olivat yksinkertaisesti niin hirveitä, että ne haluttiin vaikenemalla unohtaa. Kenties ei vain haluttu puhua kipeistä muistoista. Ehkä varottiin nostamasta puheisiin katkeria riidanaiheita naapurien, työtoverien ja sukulaisten kesken. Ehkä kansakunnan jako oli liian syvä ylitettäväksi yksityisen ihmisen voimin.

Ehkä asiaan myös liittyi pelko joutumisesta vastuuseen aiempien sukupolvien teoista, pelko sovittamattomien tekojen nousemisesta syyttämään. Ehkä kansakunnan sieluun asettui syyttäjä, joka ei päästänyt ketään puhtain paperein. Veljessota lienee kaikista sodista repivin, koska se heittää toistensa vihollisiksi ne, jotka jakavat yhteistä elämää samojen kylien ja kaupunkien asukkaina ja joiden tehtävänä on yhdessä rakentaa tulevaisuutta ja keskinäistä hyvinvointia. Kun väkivalta saa ihmisestä otteen ja hän käy veljensä kimppuun, hänen on lähes mahdotonta koskaan vapautua tekojensa seurauksista. Onhan hän tehnyt lähimmäisistään vihollisiaan; miten hän enää pääsisi takaisin heidän lähimmäisekseen. Ken tätä kutsumusta vastaan rikkoo, hänen omatuntonsa aristaa läpi elämän. Ei ihme, jos asiat jäävät puhumatta.

Eräs Tampereen kaupungin virkamies, joka itse oli syntynyt ja varttunut Turussa, ihmetteli minulle kerran, miksi tamperelaiset aina vain jaksavat muistella sisällissotaa. Se tuntui hänestä oudolta turkulaisin silmin katsottuna. Toki Varsinais-Suomikin kärsi sodassa, mutta ilmeisesti siellä ei tapahtumiin liity niin koko kansakuntaa koskevia dramaattisia muistoja kuin Pirkanmaalla. Lienee odotettavissa, että lähestyvä sodan satavuotismuisto nostaa aihetta muuallakin keskusteluun. Aika näyttää, millaiseksi asian käsittely satavuotismuiston jälkeen kehittyy. Selvää kuitenkin lienee, ettei se unohdu eikä lakkaa vaikuttamasta ihmisten sielussa.

Minulla oli pari vuotta sitten mahdollisuus vierailla parilla Yhdysvaltain sisällissodan suurella taistelupaikalla. Tuosta sodasta on jo 150 vuotta, mutta edelleen sen muisto painaa. Sen huomasi noilla pelloilla, kaupungeissa ja aukioilla: bussilasteittain oman maan turisteja kulkee katsomassa paikkoja. Osalle mielenkiinto on sotahistoriallista; mikä joukko-osasto hyökkäsi mistäkin, kenen komennossa ja millaisen strategian mukaan. Kirkoissa, jotka oli taistelujen myötä muutettu väliaikaisesti sairaaloiksi, on seinillä valokuvia haavoittuneista paareillaan. Monille matkailijoille kysymys onkin omien esi-isien etsimisestä: täällä hän kaatui, tänne hänet haudattiin. Viime kädessä kyse on oman itsen etsimisestä: kuka olen, mistä tulen, mihin kuulun, mikä on minulle tärkeää. Monille kysymys on myös edelleen poliittinen; vanha jännite liittovaltion ja osavaltioiden etujen välillä vetää yhä joitakin pohtimaan, oliko sodan lopputulos oikea.

Noilla paikoilla vieraillessani ymmärsin kotikaupunkiani ja omaa kansaani paremmin. Ymmärsin, että sisällissodan haavat eivät umpeudu sadassa eivätkä sadassaviidessäkymmenessä vuodessa. Meilläkin tultaneen vielä kauan etsimään esi-isiä ja heidän kohtaloaan, tultaneen etsimään omaa itseä ja omaa paikkaa kansakunnan yhteisessä kertomuksessa, mutta myös omaa tehtävää tulevaisuuden rakentamisessa. Tampereen tai Siuron kaltaiset paikkakunnat ovat miniatyyrejä koko kansan läpäisevästä kohtalosta. Ne kantavat kuin pienoiskuvassa sisällissodan lyömiä syviä arpia. Tällaisilla paikkakunnilla edelleen kysellään, miten löytää yhteys, luottamus ja tulevaisuus.

Tänään kuulluissa Raamatun lukukappaleissa osoitetaan tietä sellaista kohti. Apostoli Jaakob kirjoitti:

Tietäkää, rakkaat veljeni, että itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan, sillä miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo. Olkaa siis sävyisiä ja pankaa pois kaikki saasta ja pahuus. Ottakaa vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi pelastaa teidän sielunne. (Jaak. 1:19-21)

”Viha ei johda oikeudenmukaisuuteen.” Miten totta se onkaan; sen tietää jokainen, joka on joskus tehnyt jotain pikaistuksissaan ja kohta katunut sitä. On helppo antautua vihan ja suuttumuksen valtaan ja antaa harkinnan unohtua. Miten helppo onkaan myös ajatella toteuttavansa jotain suurta ja tärkeää suunnitelmaa, olevansa vihainen jonkin hyvän asian puolesta, olla vakuuttunut oikeudenmukaisuudestaan ja täynnä suorastaan ”pyhää vihaa” tehdä pahaa. Mutta ”viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo”. Vihalla ei voi saavuttaa sellaista keskinäistä luottamusta, jota yhteisen elämän ja tulevaisuuden rakentaminen vaatii. Siihen voi johtaa vain Jumalan tahdon seuraaminen, omasta itsekkyydestä luopuminen, omien syntien tunnustaminen ja Jumalalta armon anominen. Silloin tapahtuu se, mistä apostoli kirjoitti: ihminen ottaa Jumalalta vastaan sanan, joka pelastaa.

Sellainen sana on myös tämän päivän evankeliumissa. Siinä Jeesus lohduttaa opetuslapsiaan näiden murehtiessa Jeesuksen pian koittavaa kärsimystä ja kuolemaa. Jeesus lupaa heille Puolustajan, Pyhän Hengen. Jeesus ei jätä omiaan yksin, vaikka hänen edessään onkin ero heistä. Hän tulee olemaan heidän kanssaan edelleen, Pyhän Hengen voimassa.

Jeesus sanoo merkilliset sanat: teille on hyödyksi, että minä menen pois; ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Kun Jeesus menee pois, opetuslapsissa tapahtuu jotain. Kun he saavat Pyhän Hengen, heistä itsestään tulee jotain enemmän kuin Jeesuksen perässä tai rinnalla kulkijoita. Heistä tulee itse hänen asiamiehiään, hänen rakkautensa osoittajia. Kun heidän luonaan ei enää kävele Jeesus, joka heitä opettaa ja neuvoo, heidän on entistä tarkemmin kuunneltava Pyhän Hengen ääntä, vaikka he eivät näe Henkeä eivätkä pysty varmuudella sanomaan, mihin Henki kulloinkin heitä kuljettaa. Jeesuksen pois meno herkistää hänen omansa kuuntelemaan Hengen johdatusta ja etsimään yhteistä tietä eteenpäin. He joutuvat kuuntelemaan Hengen ääntä toinen toisissaan, sillä Henki tekee heistä yhden seurakunnan, yhden kirkon ja yhden kansan – uuden Jumalan kansan, kansan, joka elää hänen rakkaudestaan ja osoittaa sitä kaikille maailman ihmisille.

Jeesus lupaa, että Pyhä Henki johtaa totuuteen. Mutta Henki tekee sen hyvin vaikealla tavalla: Henki saa ihmisen katsomaan itseä ja lähimmäistä uusin silmin. Henki paljastaa synnin, armon ja tuomion. Henki osoittaa, että emme ole täyttäneet Jumalan tahtoa – emme ole noudattaneet sitä pitkämielisyyttä, rakkautta ja anteeksiantavaisuutta, jolla maailmaa rakennetaan. Tässä valossa Henki paljastaa meille myös tuomion – emme voi elää vihassa, katkeruudessa emmekä anteeksiantamattomuudessa. Sellainen riistää meiltä itseltämme Jumalan anteeksiantamuksen, emmekä kestä hänen edessään tuomiolla.

Miksi ihmisen elämässä onkaan niin, että Henki tulee aina ikään kuin vasta jälkeenpäin – vasta vihan mentyä alamme nähdä kirkkaasti. Omantunnon ääni kuuluu selvästi vasta, kun viha on poissa. Viisas on hän, joka kuuntelee omatuntoa ennen kuin antautuu vihan valtaan, joka odottaa Henkeä ja antaa Hengen tulla ja paljastaa totuuden. Viha ei johda oikeudenmukaisuuteen; pitkämielinen ihmisen henki odottaa Jumalan Henkeä johtamaan oikeudenmukaisuuteen, sillä sitä Jumala tahtoo. Mutta kun Henki paljastaa meille totuuden, me joudumme omantunnon edessä tuomiolle. Hengen vaikutuksesta meissä herää katumus, armon anominen ja keskinäinen armollisuus ja sovinto. Ilman sellaista me helposti antaudumme vihan valtaan, vaikka ajaisimme mielestämme oikeudenmukaisuutta. Sitä ei voi pitää Jumalan tahtona.

Mutta meidän iloksemme ja pelastukseksemme Henki paljastaa myös armon. Pyhä Henki osoittaa suoraan Jumalan rakkauteen, julistaa Hänen uskollisuuttaan ja vakuuttaa syntien anteeksi antamuksesta, kuoleman vallan voittamisesta ja uudesta elämästä. Henki puhuu Kristuksesta. Henki osoittaa, että Jumala on rakastava Isä, joka on Pojassaan valmistanut kaikille maailman ihmisille pelastuksen.

Kun Henki saa vaikuttaa ihmisissä, heidän haavansa paranevat. Vanhat vääryydet lakkaavat kaivamasta, katkerat muistot menettävät elämää rajoittavan ja katkeruutta ylläpitävän tuhovoimansa. Muistot eivät katoa, mutta kun Henki antaa ihmiselle uuden, hengellisen valon, niitä muistellaan uusin sanoin ja niistä puhutaan uudella tavalla. Yhteisten kokemusten lävitse katsellaan yhteistä tulevaisuutta keskinäisessä rakkaudessa, armollisuudessa ja luottamuksessa.

Silloin saa siurolaisten elämässä toteutua se, mistä profeetta Jesaja kirjoitti tänään luetussa Vanhan testamentin lukukappaleessa:

”Hehän ovat minun kansaani,
omia lapsiani, jotka eivät minusta luovu.”
Niin hän tuli heidän pelastajakseen,
vapautti heidät ahdingosta.
Ei sanansaattaja, ei enkeli,
vaan hänen kasvojensa kirkkaus pelasti heidät.
Rakkaudessaan säälivänä
hän lunasti heidät vapaiksi,
hän nosti ja kantoi heitä
kaikkina menneinä päivinä.

Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme.