Hyvät rauhaa rakastavat, rukoushetkeen ja Ukrainalle tuen ilmaisuun kokoontuneet. Lainasin alussa kaksi lyhyttä lausetta evankeliumeista. Noilla kahdella yksinkertaisella tervehdyksellä kuolleista ylösnoussut Jeesus rohkaisee opetuslapsiaan. Ne ovat hänen ensimmäiset sanansa, kun hän yllättäen ilmestyy järkyttyneille seuraajilleen. Nämä olivat kauhistuneet sitä, miten vääryys ja väkivalta ottavat voiton silloin, kun tavoitellaan valtaa enemmän kuin oikeutta, tai kun seurataan valhetta mieluummin kuin totuutta. He olivat pelänneet ja piiloutuneet, kun Jeesus oli ristiinnaulittu. Olihan se heille paljon enemmän kuin henkilökohtainen pettymys. Heidän silmiensä edessä näytti olevan tuhottu kokonainen uusi tulevaisuus. He joutuivat todistamaan, miten suurvallan aseilla ja verenvuodatuksella viedään toivo niin yhdeltä ihmiseltä kuin hänen kanssaan totuutta ja oikeutta kaipaavalta ihmisten yhteisöltä. Mutta hautaan päättyneen pitkäperjantain jälkeen heille tuotiinkin pääsiäisenä uuden toivon rohkaisu: Rauha teille! Älkää pelätkö.

Hyvät ystävät, juuri tällaista sanomaa on viimeisten parin viikon aikana kaivattu erityisesti Ukrainassa. Venäjän monelta rintamalta käynnistämä maahan tunkeutuminen sekä raketein ja ohjuksin asuinalueiden pommittaminen ovat järkyttäneet kaikkialla rauhaa rakastavassa maailmassa. Hyökkäys Ukrainaan on todellista sotaa, vaikka sitä kutsuttaisiin ”rauhanturvaamiseksi”, ”erikoisoperaatioksi” tai ”sotilasteknisiksi toimenpiteiksi”. Sota on pakolaisuutta niille jo puolelletoista miljoonalle, jotka ovat rientäneet hakemaan turvaa naapurimaista, sota on nälkää, puutetta ja kotien tuhoutumista lukemattomille siviileille, ja sota on luotien ja kranaattien tielle asettumista sotilaille, jotka joutuvat tähän kurimukseen, vaikka pohjimmiltaan vain haluaisivat elää rauhassa ja turvassa kuten muutkin ihmiset. Kaiken ulkoisen pahan lisäksi sota tuhoaa ihmistä sisältä päin: jos eivät häntä traumatisoi pelko ja menetykset, hänet valtaa viha ja kostonhalu. Sota on kokonaisvaltainen katastrofi, joka leimaa monta sukupolvea.

Uskonnolliset johtajat ovat kaikkialla maailmassa ilmaisseet järkytyksensä ja tuominneet nyt nähdyn hyökkäyksen. Kristillinen evankeliumi on rauhan ja keskinäisen sovinnon sanoma koko ihmiskunnalle. Se on sanoma Jumalan rakkaudesta, joka muuttaa ihmisiä ja maailmaa. Siksi kirkkojen tehtäviin kuuluu puhua rauhan puolesta sekä pyrkiä vaikuttamaan päättäjiin ja kansojen johtajiin. Tänään on Rooman paavi saarnassaan vedonnut rauhan ja humanitäärisen avun puolesta. Viime viikolla ovat Kirkkojen Maailmanneuvoston pääsihteeri ja Euroopan kirkkojen konferenssin presidentti samoin kuin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa sekä Suomen ortodoksisen kirkon piispat monien muiden tavoin pyytäneet Moskovan patriarkkaa, Venäjän ortodoksisen kirkon johtajaa korottamaan äänensä rauhan ja elämän suojelemisen puolesta väkivaltaa vastaan, sillä nyt vastakkain sotivat hänen uskonveljensä sekä kansat, joita on pidetty läheisinä veljeskansoina.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Venäjän ortodoksinen kirkko ovat viiden vuosikymmenen ajan käyneet teologisia oppikeskusteluja. Kun ne aikoinaan käynnistyivät, Venäjän kirkon delegaatioon ulottui myös Neuvostoliiton valtiollinen kontrolli. Keskustelujen aiheena oli uskonopin ohella usein myös rauhanteema, sillä siitä puhuminen sopi Kremlille, joka näin salli kirkolle kansainvälisiä kontakteja. Dialogeissa muotoiltiin yhteisesti hyväksyttyjä teesilauseita, joita luterilaiset ja ortodoksit pitävät tosina. Epäilemättä ne laadittiin niin, että ne saisivat hyväksynnän Moskovassa niin patriarkaatissa kuin Kremlissä. Olisi outoa, jos siellä oltaisiin nyt toista mieltä esimerkiksi tästä yhteisestä teesistä: Kristityt pitävät rauhan rikkomista ja kansan hyökkäämistä toisen kimppuun veljesmurhana, joka särkee Jumalan luoman ihmiskunnan ykseyden. ”Hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maan piiriä” (Ap.t. 17:26).

Kristittyjen ei tule unohtaa tätä periaatetta. Kansojen yhteys ulottuu paljon laajemmalle kuin omina veljinä pidettyihin kansoihin; ihmiskunnan ykseys ei ole vain sukulaiskieliä puhuvien veljeyttä, se ei ole vain ihonväriltään tai kulttuuriltaan samankaltaisten yhteyttä, se ei rajoitu vain naapureihin eikä se kosketa vain samaa uskontoa tunnustavia. Ihmiskunnan ykseys merkitsee juuri sitä, mitä se sanoo sen olevan: kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan toistensa sisaria ja veljiä. Raamatun uskonnollinen viisaus ihmiskunnan ykseydestä on saanut myös geenitutkimuksesta tieteellistä pontta: kaikki ihmiset todellakin ovat samaa sukua, kun kyllin kauas katsotaan. Siksi vieraaseenkin tulee suhtautua kuin omaan sisareen tai veljeen, ja hänen elämäänsä tulee kunnioittaa kuin saman perheen jäsenten elämää.

Meidän tehtävämme on tukea sodasta kärsiviä ja antaa turvaa pakolaisille. Useat suomalaiset ja kansainväliset järjestöt ovat avanneet keräyskanavia hädänalaisten auttamiseksi. Sanomattakin on selvää, että vaikka tuemme Ukrainaa, mitään vihaa tai epäluuloa ei tule kohdistaa Suomen venäläisiin tai venäläistaustaisiin ihmisiin. Koska ihmiskunta on yksi, meitä kaikkia tarvitaan. Samasta syystä me emme rukoile rauhaa ja varjelusta sodalta ainoastaan itsellemme tai tuttavillemme, vaan koko maailmalle. Joka rukoilee Jumalaa, hän ei työnnä vastuuta itseltään pois vaan päinvastoin tulee itse tietoisemmaksi omasta vastuustaan. Joka rukoilee rauhaa, antaa myös itsensä rauhan välikappaleeksi maailmassa. Tuhon voimatkin väistyvät, kun ihmiset antavat itsensä Jumalan lupausten palvelukseen hänen tahtonsa toteutumiseksi.

Palaan alkuun, kuolleista nousseen Jeesuksen tervehdykseen: Rauha teille! Älkää pelätkö. Väkivallalla ei ole viimeistä sanaa. Viimeinen sana on Jumalan rakkaudella.