Älkää pelästykö vaan menkää sanomaan | Tampereen hiippakunta

Älkää pelästykö vaan menkää sanomaan


Saarna pääsiäisyönä Tampereen tuomiokirkossa 31.3.2018

 

Evankeliumi Mark. 16: 1-8

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.

Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”

Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

 

Sata vuotta sitten Tampereella koettiin pelon pääsiäinen. Maa oli sodan vallassa. Aseet olivat kädessä ja viha mielessä. Verta vuodatettiin paitsi taisteluissa, myös murhissa ja kostomurhissa sekä teloituksissa. Kukaan ei tietenkään ollut sellaista tavoitellut, kun Suomi oli julistautunut itsenäiseksi. Parhaaksi katsottua tulevaisuutta vain ryhdyttiin tavoittelemaan, mutta eri lähtökohdista ja eri lopputulosta silmällä pitäen.

Väkivallassa on sellainen sääntö, että kun tietty raja on ylitetty, paluuta ei enää ole. Ensimmäisen ampumisen jälkeen toiseen on jo matalampi kynnys. Ja kun kyllin monta ruumista on tullut, ei lukumäärällä enää tunnu olevan väliä. Kierrettä ei pystytä katkaisemaan, vaan se alkaa ruokkia itse itseään.

Sotaa paettiin tämän kirkon kivimuurien suojiin. Mutta täälläkin kuoleman läsnäolosta muistuttivat tulenkielekkeitten keskellä ratsastavat Ilmestyskirjan hevosmiehet ja Tuonelan puutarhan mustiin pukeutuneet luurangot. Kymmenen vuotta aiemmin valmistunut kirkko oli kuin toteutunut ennustus. Taide kuvasi ihmisen todellisuutta. Ihmisen osana on elää pitkäperjantain kuolemankylmässä varjossa ja pääsiäisyön epävarmuudessa. Hänen osansa on kysellä: Kuka auttaisi meitä? Kuka vierittäisi kiven pois?

Tampereella elettiin rauhassa sisällissodan alkuviikot. Elämä kulki kutakuinkin normaaleja latujaan. Seurakuntakin toimi totuttuun tapaan. Jumalanpalvelukset pidettiin Aleksanterin kirkossa sekä täällä Johanneksen kirkossa, ja Vanhassa kirkossakin pidettiin iltasaarnoja. Sodan aikana seurakunta eli niin säännöllisellä tavalla, kuin se poikkeusoloissa oli mahdollista. Lapsia kastettiin ja rippikoulua käytiin. Papit vierailivat sairaaloissa ja kodeissa. Vainajia siunattiin, myös sodassa molemmilla puolilla kaatuneita tamperelaisia, niin punaisia kuin valkoisia, joita tuotiin kotikaupunkinsa hautausmaahan haudattavaksi. Jossakin kaupungin kolmesta kirkossa pidettiin joka päivä rukoushetki. Ajan ahdistus toki tuntui ilmapiirissä, vaikka kaupungissa oltiin sotatoimilta sivussa pari ensimmäistä kuukautta.

Jumalanpalvelukset keskeytyivät Tampereen piiritykseen maaliskuun lopussa. Kirkko täyttyi pakolaisista. Papit yrittivät jatkaa hartaushetkien toimittamista. Ajateltiin, että sellaiset loisivat turvallisuutta kiviseinien lisäksi. Mutta olot olivat liturgioille liian kaoottiset ja meluisat.

Kun kaupunki 6.4. antautui, pidettiin seuraavana päivänä jälleen ensimmäinen jumalanpalvelus. Olen varma, että moni kiitti Jumalaa tulituksen lakkaamisesta ja paikallisesta rauhan koittamisesta, vaikkei sota vielä ohi ollutkaan. Mutta tuhansille tämän kaupungin ihmisille taistelun päättyminen ei suinkaan merkinnyt koettelemusten loppua vaan pikemminkin alkua. Kohta joutuisivat lukemattomat asetta kantaneet kuolemaan nälkään, tauteihin tai teloituksiin.

Itsenäisen Suomen synnytystuskia on tänä keväänä muisteltu raskain sydämin. Ei ole halua mestaroida menneisyydellä ja sanoa sadan vuoden turvallisella välimatkalla, mitä kenenkin olisi pitänyt tehdä toisin ja missä vaiheessa. Tapahtumat aina tempaavat mukaansa pienen ihmisen, jonka kaikki sosiaaliset suhteet ja turvallisuuden tunne rakentuvat siihen, että porukalla ollaan samassa kurimuksessa. Ei ole mahdollista ihmisen pysytellä sivussa, kun suuri virta vie kuin keväällä sulavan joen vastustamaton kymi.

Mutta olisi liian helppoa sysätä vastuu jollekulle toiselle, kuten johtajille tai päätöksentekijöille, tai omalle ryhmälle, saati ulkopuolisille voimille tai jopa poliittisille aatteille. Ihminen on viime kädessä itse se, joka toimii, aina kulloistenkin olosuhteiden ja edellytysten mukaan, mutta silti vastuullisena. Vastuuta ei voi häneltä poistaa se, että hänellä on vain rajatusti valinnanvaraa. Niin luja on ihmisessä vaikuttava ja häntä tempoileva mahti, se voima, jonka symboli on kita ammollaan tämän kirkon kattoon maalattu muistuttamaan vastuullisen ihmisen mahdottomuudesta päästä omin voimin irti synnin vallasta.

Kuka auttaisi meitä? Kuka nostaisi kuoleman kiven pois haudan suulta, elämän edestä? Kivi on raskas, ja muistot ovat raskaat. Niiden alta ei tunnu olevan pääsyä monen sukupolven jälkeenkään. Yhtäältä tapahtumat kiinnostavat, varsinkin heitä, joiden suvussa ei niistä ole tarinoita kerrottu, mutta toisaalta tapahtumat kauhistavat. Niiden läheisyys tuntuu suorastaan uskomattomalta, kun katselee vanhoissa valokuvissa tämän päivän tuttuja kadunkulmia hevosenraatoineen ja ihmisen ruumiineen. On myös niitä, joissa muistot edelleen herättävät vihan ja katkeruuden tunteita omien esivanhempien kohtalosta.

Sadan vuoden kehitys ei ole riittänyt parantamaan kaikkia suomalaisten haavoja. Jugoslavian hajoamisen sodat reilun parinkymmenen vuoden takaa pulpahtelevat edelleen pintaan väkivaltaisina kiistoina. Miten pitkään joudutaankaan odottamaan parantumista Syyrian loputtoman ja sekavan sisällissodan jälkeen?

Sodan pitkä varjo pitää otteessaan. Se ikään kuin jatkaa pitkää yötä, ikään kuin pidentää haudalle laskeutumisen tunnelmaa, ikään kuin sulkee ja sinetöi sen raskaan kiven, joka peittää haudan ovea. Kivi pysyy paikoillaan ja pitää surun, pettymyksen, häpeän ja katkeruuden ihmisen sisimmässä. Sieltä se ei pääse pois, yhtä varmasti kuin kuolema on jokaisen ihmisen osa. Niin kuin se oli myös Jeesuksen osa.

Pimeinkin yö päättyy. Se päättyy, kun aurinko nousee. Kuoleman valta päättyy, kun Jumala herättää Jeesuksen ja nostaa hänet haudastaan. Jumalan Poika ei jää kiven taakse. Hän on itse elämä, ja hän antaa elämän ja toivon niille, jotka sitä häneltä etsivät. Pääsiäisen ilosanoma kohtaa haudan kiven painoa surevat. Tänään meillekin lausutaan sama kahden teonsanan kehotus, jonka enkeli antoi naisille Jeesuksen haudalla: ”Älkää pelästykö! Menkää sanomaan!” Älkää pelätkö tulevaisuutta, älkää pelätkö ihmisiä, älkää pelätkö kuolemaa. Menkää ja kertokaa, että Jumala rakastaa, että kuolema on voitettu, että Jeesus on noussut ja hän kulkee teidän edellänne ja te vielä saatte nähdä hänet.

Täällä kirkossa suojaa hakeneet ihmiset olivat kastettuja kristittyjä. Näin voi varmuudella sanoa. He tiesivät, mistä etsiä turvaa: ei ainoastaan kirkon kivisten seinien vaan Jumalan pyhyyden ja armollisuuden suojista. He etsivät sitä elämää Jumalan yhteydessä, joka heille oli jo kasteessa luvattu.

Pyhä kaste yhdistää kaikkia Kristuksen nimeen kastettuja. He ovat tulleet osallisiksi ylösnousemuksen voimasta. Heille on jo poistettu kivi haudan suulta. Kristus vapauttaa menneisyyden taakoista, kuoleman siteistä. Kerran meidänkin hautamme aukeaa ja saamme nousta uuteen elämään. Kaste on liittymistä Kristukseen. Se on voimakkaampi side kuin mikään muu, ja se yhdistää erilaisia, eri taustoista tulevia ja eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Siksi me tänä pääsiäisyönä muistamme omaa kastettamme ja rukoilemme Kristuksen ylösnousemuksen voimaa osaksemme. Teemme sen tämän kastemaljan äärellä. Pyydän nyt kaatamaan maljaan kasteveden.



Evankelis-luterilainen kirkko
Sakasti kirkon työntekijöille
Kirkon koulutuskalenteri
Kirkko Facebookissa
Kirjaudu sisään
Hiippakunnan yhteystiedot
Hiippakunnan koulutuskalenteri
Lomakkeita, ohjeita ja materiaaleja
Ohjeet pappisvihkimyksen hakemisesta
Työnohjaus
Piispantarkastukset
Uusille työntekijöille
Tuomiokapitulin päätökset
Uutisia hiippakunnasta
Kehityskeskustelualusta
Avoimet työpaikat
Arkisto
Lähetä palautetta
Tampereen hiippakunta | Eteläpuisto 2c, 33200 Tampere | email: tampere.tuomiokapituli@evl.fi
Sivujen toteutus: Tampereen hiippakunta