Puheenvuoro yhteisen pappeuden 30-vuotisjuhlassa Tampereella 20.2.2018 | Tampereen hiippakunta

Puheenvuoro yhteisen pappeuden 30-vuotisjuhlassa Tampereella 20.2.2018


Annakaisa Rantala, kirkkoherra, Orimattilan seurakunta

Kollegat, sisarukset Kristuksessa ja virassa.

Helsingin hiippakunnan piispa Samuel Lehtonen vihki minut papiksi 5.3.1989, kohtsillään 29 vuotta sitten. Lehtorina en ollut, sillä tuo virka ei kutsunut eikä innostanut.

Ordinaatioon meitä valmistautui vajaan kymmenen hengen joukko, useita naisia ja vain yksi mies. Ordinaatiokoulutuksessa piispa – rauha hänen muistolleen – muistutti: ”Älkää sitten, NAISET, tulko koskaan sanomaan, että en voi hoitaa tätä kirkollista toimitusta, koska lapsi on sairaana.” Näin siis vuonna 1989. Lausahdus pitää sisällään monta olettamusta naisista, miehistä, isistä ja äideistä, perheen rooleista – sellaisia että tunnen verenpaineen nousun yhä. (Tällaisia: Nyt kun naisiakin vihitään papeiksi, jotain muuttuu. Vasta nyt kun naisia vihitään papeiksi, joudutaan ottamaan huomioon myös papin yksityiselämää. Vain äideillä on lapsia. Lapsi voi sairastua. Se on äidin ongelma. Ja kun vielä lisään kierroksia: Pappisisän ei tarvitse murehtia lapsensa sairaudesta. Isän ei tarvitse murehtia lapsensa sairaudesta. Äiti pappisvirassa sisältää arvaamattomia riskitekijöitä.) En ajattele enää ajattele noita piispan sanoja yhden yksittäisen ihmisen sanoina, vaan kuulen niissä aikakauden huokauksen: yksi jakso kirkossamme huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa uuden edessä.

”Älkää sitten, NAISET, tulko koskaan sanomaan, että en voi hoitaa tätä kirkollista toimitusta, koska lapsi on sairaana.”

Pappisurani ensivaiheet sivuavat kysymystä papin sukupuolesta. Ensimmäiset kaksi viikkoa pappina toimin isyysloman sijaisena Alppilan seurakunnassa. Hyvä pappisisä! Isyysloman sijaisena kastoin yhden lapsen, vihin yhden pariskunnan ja siunasin yhden vainajan. Näin jo kokeneena pappina aloitin sijaisuuden Vihdin seurakunnassa.  Kirkkoherrana oli Paavalin Synodin jäsen, naisten pappeuden vastustaja Pertti Sistonen. Juuri hän kuitenkin kutsui minut töihin. Olen siitä kiitollinen.  Suurimmalle osalle Vihdin seurakuntalaisista papin sukupuoli ei ollut ongelma, aivan päinvastoin. Niin paljon hyvää sain kuulla: Vihdoinkin! En olekaan koskaan ennen nähnyt naispappia. Hyvinhän se sujuu. Mukavaa kun meilläkin on nyt nainen pappina.  Yksi asia tosin oli huonosti: Nummelan seurakuntakeskuksen kirkkosalin sakastin vessassa oli van pisuaari. Menneen maailman muistomerkki? Muuttuvan pappeuden viime monumentti? Jälkikäteen tuntuu hieman koomiseltakin, että juuri tämän naisten pappisvihkimystä vastustaneen kirkkoherran alaisena pappeus vahvistui omaksi tiekseni. Seurakuntalaiset kannattelivat sukupuoleni ja virkani yhdistelmää rohkaisevasti. Vasta myöhemmin tuli tärkeäksi tulla huomatuksi ammattiosaamisen eikä sukupuolen takia. Tänään olen mieluummin hyvä kirkkoherra kuin hyvä naiskirkkoherra.

Näillä eväillä lähdin Orimattilaan vain käymään. Niin luulin. 1.9.1989 aloitin nuorisotyössä virallisena apulaisena, olin kolme kertaa perhevapailla. Voimakkaimpia kokemuksia naisena ja pappina olon leikkauspisteistä minulla on niistä hetkistä, jolloin seison pappina hautajaisissa arkun päädyssä huomattavan raskaana. Tunnen lapsen liikkeet kohdussani. Suuri mysteeri on syntymättömän lapseni edessä. Katselen arkkua, joka sekin on sisätila, arkkua jossa lepää matkansa päättänyt ihminen. Suuri mysteeri on hänenkin edessään. Elämän ja kuoleman salaisuudet kietoutuvat toisiinsa. Hengitys miltei salpautuu tilanteen tiheän pyhyyden takia. Tätä ei miespappi voi kokea, eivät tietenkään kaikki naisetkaan.

Voimakkaimpia kokemuksia naisena ja pappina olon leikkauspisteistä minulla on niistä hetkistä, jolloin seison pappina hautajaisissa arkun päädyssä huomattavan raskaana.

Paljon myöhemmin toimin jonkin aikaa kehitysvammatyön papin sijaisena, ja hetken Orimattilassa diakoniatyön kappalaisena. Minulla on selkeä kokemus hetkestä, jossa ensimmäisen kerran oivalsin, että minusta voisi tulla kirkkoherra. Kokemus on henkilökohtainen, eikä niinkään tunnetta vaan järkeä koskeva.  1.6.2004 lähtien olen ollut Orimattilan seurakunnan kirkkoherra. Seurakunta kasvatti minusta kirkkoherran itselleen. Tulin valituksi hyvin “vanhanaikaisella” tavalla, jossa papin tuttuus selvästi ohittaa oppiarvot. Kuopuksemme oli tuolloin 8½-vuotias. Pappisäidin sydäntä raastoi lapsen kysymys: ”Äiti, oletko sitten kirkkoherrana vieläkin enemmän pois kotoa?”. Vielä raastavampaa oli vastata rehellisesti. ”Kyllä.”

Muistan ensimmäisen rovastikunnan kirkkoherrojen kokouksen. Palasin kaiherrus mielessäni kotiin. Mieskollegojen mielestä ei ollut mitään ongelmallista siinä, että kiirastorstain ehtoollisenvietot järjestetään vain miesvoimin vahvan herätysliikkeen takia. Minusta oli. Huhtikuusta 2016 lähtien olen myös Hollolan rovastikunnan lääninrovasti. Aloittaessani kirkkoherrana naispuolisia kollegoita ei juuri ollut. Nyt lääninrovastina voin todeta saman. Valta näyttäytyy ensisijaisesti vastuuna. Olen muutaman kerran asettanut kappalaisen virkaan. Vain suurella vavistuksella ja pyhällä pelolla pystyn lausumaan sanat: ”Sillä valtuutuksella, jonka Kristuksen kirkko on Jumalan tahdon mukaisesti minulle antanut, asetan sinut tähän virkaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Tiedän, että virkani on minua suurempi, ja että Kristuksen kirkon virka kannattelee.

Tiedän, että virkani on minua suurempi, ja että Kristuksen kirkon virka kannattelee.

Olennaiset asiat papin, kirkkoherran tai lääninrovastin tehtävän hoidossa eivät riipu sukupuolesta. Oletan että jokainen ikäiseni naispuolinen pappi on silti kohdannut sukupuoleensa liittyvän kysymyksen. Oletan myös, että suuri osa miespuolisista kollegoista ei ole pohtinut sukupuoltaan pappeuttaan miettiessään. Meille 1980-luvulla teologiaa opiskelleille, kirkon pappisvirkaan kutsumusta kokeville naiseus oli vielä toiseutta, poikkeusta. Naisten johtajuus samoin. Siihen liittyvät kysymyksethän ovat osittain samoja niin kirkossa kuin muuallakin. Vaikka naisesimerkkejä pappisviran hoitamiselle tai johtajana toimimiselle kirkossa ei juuri ollut, se toi myös vapautta. Ei tarvinnut olla entisaikojen miespappien tai mieskirkkoherrojen roolin vanki – sellainen jossa asema ja rooli korostuvat, vaan voi itse luoda tehtävästä käsin nousevaa johtajuutta. Kirkkoherran urani alkuvuosina tosin pukeuduin useammin jakkuun kuin nykyään (– ehkäpä tarvitsin sitä vakuuttaakseni niin itselleni kuin muillekin olevani vakavasti otettava.) Nyt tiedän, että tärkeämpää on se, mitä jakun sisällä on: teologia, vakaus ja oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden tavoittelu, halu rakastaa kirkkoa ja omaa seurakuntaa, kyky sekä joustaa että olla luja, sekä tietää ja osata että suostua vajavaisuuteen, kyky kantaa vastuuta ja sietää yksinäisyyttä. Minäkin tunnistan hyvin monen naisen kokemuksen: epäilyn omien kykyjen riittävyydestä. Milloin he huomaavat totuuden? Milloin paljastuu, etten oikeastaan osaakaan? Riittämättömyyden varjo – miksi se tuntuukin olevan naisille ominaista. Arkikokemus itseensä täysin luottavista, oman osaamisensa yläkanttiin arvioivista, johtamistehtäviä itsestäänselvästi hakevista miehistä tuntuu vahvistavan tätä. Nuorille teologinaisille sanon: jatko-opiskelkaa, hakeutukaa johtamiskoulutuksiin, hakekaa johtamiseen liittyviä virkoja kirkossa, varokaa enemmän sitä, että kutistatte itseänne kuin sitä, että kuvittelisitte itsestänne liikoja.

Nuorille teologinaisille sanon: jatko-opiskelkaa, hakeutukaa johtamiskoulutuksiin, hakekaa johtamiseen liittyviä virkoja kirkossa, varokaa enemmän sitä, että kutistatte itseänne kuin sitä, että kuvittelisitte itsestänne liikoja.

En ole itse juurikaan kokenut urani aikana suoraa pappisvirkani ja sukupuoleni yhdistelmän kyseenalaistamista, jotain kuitenkin. Monet naiset ovat tätä saanet tuta, edelleenkin. Yksi ainoakaan papiksi vihitty mies ei liene joutunut vastaamaan kysymykseen: Pidätkö todella itseäsi oikeana pappina, vaikka olet mies?  Erityisesti kirkkoherran ja muiden johtavassa asemassa olevien pitää olla tietoisia valtarakenteisiin edelleen kytkeytyvistä sukupuoleen liittyvistä kysymyksistä seurakunnissa ja kirkossa. Minusta on hämmentävää, että 30 yhteisen viran vuoden jälkeenkin arkkipiispan vaalissa kirkossamme tänä talvena oli ehdokas, joka ei virkakäsityksensä takia tunnusta osaa kirkkomme papeista papeiksi, eikä voisi hoitaa kaikkia virkansa tehtäviä. Hämmennyksen määrän ylittää vain hämmästely ehdokkaan saaman kannatuksen laajuudesta. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka jo ratkaistuksi kuvitellut kysymykset virasta ja naisen paikasta kirkossa ovat uudelleen nousset pintaan. Mihin tämä liittyy? Mitä on tapahtunut?

30 vuotta. Yksilöiden tarinat kietoutuvat yhteiseksi Kristuksen kirkon tarinaksi. Pappeja tulee ja menee, kirkko pysyy ja ennen kaikkea Kristus. Tämä Kristus, joka kutsuu naisia ja miehiä, muita ja meitä: ”Tule ja seuraa”. Mennään, seurataan.

 



Evankelis-luterilainen kirkko
Sakasti kirkon työntekijöille
Kirkon koulutuskalenteri
Kirkko Facebookissa
Kirjaudu sisään
Hiippakunnan yhteystiedot
Hiippakunnan koulutuskalenteri
Lomakkeita, ohjeita ja materiaaleja
Ohjeet pappisvihkimyksen hakemisesta
Työnohjaus
Piispantarkastukset
Uusille työntekijöille
Tuomiokapitulin päätökset
Uutisia hiippakunnasta
Kehityskeskustelualusta
Avoimet työpaikat
Arkisto
Lähetä palautetta
Tampereen hiippakunta | Eteläpuisto 2c, 33200 Tampere | email: tampere.tuomiokapituli@evl.fi
Sivujen toteutus: Tampereen hiippakunta