Satoa työpajoista

Leena Sorsa:

Älkää lässyttäkö!

Ilahduin kielitieteilijä Janne Saarikiven suorasukaisesta kommentista: ”Älkää lässyttäkö”. Hänen synodaalikokouksen aamupäivän sytykkeinä herättämänsä ajatukset sanan tulemisesta lihaksi ja puheen fyysisyydestä olivat täydellinen johdanto Retoriikan työpajaan, jossa iltapäivän aluksi pohdimme, miten puhua Painavasti pelastuksesta.

Painavasti? Kokemus puheesta, jota on raskasta ja pitkäveteistä kuunnella, on kaikille yhteinen. Jokaisella meistä on kokemus siitäkin, kun innostavaa puhujaa kuunnellessa minuutit ja tunnitkin unohtuvat.

Antti opetti työpajassaan meille retoriikan taitoja, jotka ovat peräisin antiikin ajalta. Samat perusasiat ovat edelleen puhetaidon ytimessä. Minun ajatukseni jäi kiinni erityisesti puhujan karismaan. Taitava puhuja voi käyttää karismaansa niin, että puheen vaikuttavuus saa aivan uudet mittasuhteet. Painava ja taitava puhe on yhä ihmisten kesken vahva vallankäytön ja vaikuttamisen väline. Kirkossa on paljon puhumisen ammattilaisuutta, mutta aina se ei kerro taitavasta vaikuttamisesta tai painavasta puheesta pelastuksesta. Janne Saarikiven huomio kirkossa kuullusta lässyttämisestä vie painavaltakin sanomalta pohjan.

Puhujan karisma voi herättää kysymyksen, ajaako hän omaa asiaansa vai Jumalan asiaa. Kenelle etsimme seuraajia: itsellemme vai Jumalalle? Silti kirkossamme on aina osattu arvostaa hyviä puhujia. Heitä on yksinkertaisesti ilo kuunnella. Kun puhuja on nähnyt vaivaa sanomiseensa ja arvostanut näin kuulijaansa, myös sanoman sisältö osuu vaikuttavammin. Jotain saattaa jäädä mieleen.

Mustakallio totesi, että myös ammattilainenkin voi jämähtää, vaikka puhumisen taito kohtuulliseksi olisi kehittynytkin. Puhetaito on laji, jossa voi aina kasvaa ja vahvistua. Jos mietit, voiko hyvän ja painavan puheen pelastuksesta pitää paperista, Antti Mustakallio lohdutti näin: ”Puheen voi pitää paperista, mutta sitä ei tule lukea paperista.” Hienoimmatkaan sanat tai retorisesti taitavat puheenrakenteet eivät saavuta kuulijaansa, jos puhuja itse ei kohtaa kuulijaansa. Siinä on karisma.

Heli Päivänsalo:

Omassa hiljaisessa tilassa. Kokemus synodaalikokouksen Hiljaisuuden joogan työpajasta

Levitän erilaisia joogasaleja nähneen mattoni lattialle ja vedän villasukat jalkaan.

”Tee kaikki liikkeet kuunnellen omaa kehoasi, itsellesi sopivalla ja lempeällä tavalla”, sanoo toinen ohjaajista.

Asetun makuulle, suljen silmät ja hengitän. Ilma virtaa sisään ja ulos. Sukellan hiljaisuuteen hälyn ja pakollisen sosiaalisuuden keskeltä. Heti ensimmäisten liikkeiden myötä keho antaa palautetta. Hartioita kiristää, eikä lantio ole ihan omalla paikallaan. Kivun tuikkaukset hellittävät rauhallisten toistojen myötä. Ohjaajan levollinen ääni tyynnyttelee suorittavaa mieltäni.

”Olen tässä edessäsi, Jumala. Juuri nyt, tällaisena kuin olen.”

Samaistun sanoihin. Tässä hetkessä ei tarvitse tehdä mitään, saan vain olla.

Teemme seisoma-asennossa Hiljaisuuden kukka –nimistä kehollista rukousta. Kämmenistä tehdään kukan nuppu, joka avautuu kohti taivasta käsien kurkottaessa ylemmäksi. Sormet tuntuvat kömpelöiltä nakeilta ja päässä alkaa soida lapsuuden pyhäkoulusta tuttu Ken on luonut kukkasen -laulu. Hymyilyttää, mutta toistuvan liikkeen virta vie turhat ajatukset mukanaan. Olen mukavassa hiljaisessa tilassa – omassa kehossani.

Synodaalikokouksen työpaja oli ensimmäinen kertani osallistujana kokonaisessa Hiljaisuuden joogan harjoituksessa, mutta ei ensimmäinen kokemukseni lajista. Olen itse ohjannut Hiljaisuuden joogaa kolmisen vuotta. En silti ole koskaan ennen päässyt mukaan toisen vetämään pitkään harjoitukseen. Kun asettuu tekijästä vastaanottajaksi, tapahtuipa se sitten messussa tai joogassa, on vaikea välttyä vertailemasta omaa ja toisen suoritusta. Miten itse olisin tehnyt tuon? Olisinko sanonut noin? Miltäköhän minä kuulostan tuossa tilanteessa? On vaikeaa olla tekemättä mitään, kun on tottunut toimittamaan, suoriutumaan ja ennakoimaan.

Totesin, etten ehkä itse Hiljaisuuden joogan ohjaajana välitä samanlaista rauhaa kuin työpajan vetäjät Anna Henriksson ja Mirella Lehtola. Olen kärsimätön ja hätäinen. Mieleni laukkaa seuraavaan liikkeeseen, kun pitäisi keskittyä hetkeen. Tekijänä minua usein ärsyttää toistaa samaa. Haluaisin jatkuvasti kehittää ja luoda uutta. Mutta joogamatolla oivalsin, ettei toisto haittaa osallistujana lainkaan. Ennemminkin on mukavaa, kun tunnistaa tuttuja sanoja ja lauseita. Toistosta tulee, kumma kyllä, jotenkin ”liturginen olo”. Tila on harras ja turvallinen. Olen nähnyt tämän ennenkin, olen mukana tässä. Toistaessa ei tarvitse arvailla, mitä tulee seuraavaksi.

Hiljaisuuden jooga itsessään toimi niin kuin toivoinkin sen toimivan. Se avasi synodaalipäivään oman hiljaisen tilan, jossa sain kokea Jumalan läsnäoloa omassa itsessäni. Sain hetken myös kääntää huomion itseeni ja muistaa, että minä olen tärkeä, silloinkin kun en tee mitään.