Tuntematon ja tunnettu tie | Tampereen hiippakunta

Tuntematon ja tunnettu tie


Saarna Nokian kirkossa 22.4.2018

 

Evankeliumi Joh. 14: 1-7

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:

”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.”

Tuomas sanoi hänelle: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.”

 

Minä olen karttojen ystävä. Karttakuvaa katselemalla osaa helpommin sijoittaa asiat oikeisiin suuntiin ja välimatkojen suhteisiin. Ehkä silloin kokee jotenkin hallitsevansa tuntematonta maastoa tai vierasta kaupunkia paremmin. Ei eksy, kun seuraa reittiään kartalla. Ehkä kartan katselu on jonkinlainen yritys hallita todellisuutta; yritys kutistaa ja pelkistää suuri ja loputtomia yksityiskohtia sisältävä maailma vain yhdelle lehdelle muutamia olennaisia seikkoja esiin nostamalla.

Minä olen myös sikäli vanhanaikainen matkantekijä, että en ole alkanut käyttää navigaattoria. Miten monella teistä on autossa käytössä navigaattori? Kyllähän se helpottaa. Totta puhuen joudun minäkin silloin tällöin harhaan ajettuani lopulta avaamaan puhelimen sovelluksen ja suunnistamaan perille.

Sen, joka haluaa päästä jonnekin, pitää tietää kaksi asiaa: missä olen ja minne menen. Missä seison parhaillaan ja minne olen pyrkimässä? GPS-paikannin ratkaisee ensimmäisen kysymyksen automaattisesti, mutta päämäärää ei sekään tiedä. Sovellukseen täytyy kirjoittaa osoite. Ellei päämäärästä vallitse käsitystä, ei mikään väline ole avuksi, oli se vanha tai uudenaikainen. Liike ilman maalia pitää ehkä nivelet notkeina, mutta jollei mihinkään tähtää, muuttuu liikekin vain kuluttavaksi.

Jeesus puhui opetuslapsilleen oman matkansa määrästä. Hän valmisti heitä eroon. Hän oli antautumassa kärsimykseen ja kuolemaan. Hän poistuisi heidän luotaan ja siirtyisi Isän luo taivaisiin. ”Minne minä menen, tien sinne te tiedätte.” Tuomas tunnusti silloin suoraan: ei meidän ole mahdollista tietää sinun menoasi, kuinka sitten voisimme sinua seurata sinne?

Tuomas muistetaan epäilystä: hän ei uskonut tovereidensa sanaa, kun nämä kertoivat tavanneensa Jeesuksen kuolleista nousseena. Ei yllätä, että juuri Tuomas epäilee suuntaa koska ei itse tiedä tietä. Mutta vaikka Tuomas oli tietämätön ja epäilevä ja vaikka häneltä puuttui kaikki inhimillinen varmuus, hänestä silti tuli Jeesuksen edustaja, hänen sananviejänsä eli Jeesuksen lähettämä apostoli. Hänen kerrotaan matkanneen aina Intiaan asti.

Varhaisimmat Intian kristityt Keralan osavaltiossa laskevat historiansa perimätiedon pohjalta aina apostoli Tuomaasta asti. Intian Chennaissa esitellään paikkaa, jossa apostoli kärsi marttyyrikuoleman. Siellä on myös katedraali, jonka kryptassa sanotaan olevan hänen hautansa. Sitä ei voi millään varmuudella todistaa, mutta ainakin siellä käy vuosittain lukemattomia pyhiinvaeltajia. Heidän uskonsa tuo heidät sinne. Ehkä loppujen lopuksi usko onkin se voima joka näyttää suunnan ja laittaa liikkeelle, jopa vastoin järjen kriittisiä kysymyksiä. Usko vei aikoinaan Tuomaankin kauas, vaikka hän epäili eikä tuntenut tietä.

Jos päämäärän haluaa joskus nähdä, täytyy siihen uskoa. Ellei usko tavoitteensa olevan saavutettavissa tai ylipäätään olemassa, ei siihen koskaan pääse. Mutta jos siihen uskoo liian itsevarmasti, voi eksyä tieltä.

Tänä keväänä on monilla Suomen paikkakunnilla palattu vakavien muistojen ääreen. Vuoden 1918 tapahtumat nostavat yhä tunteita ja kysymyksiä. Sodalla oli monia taustatekijöitä, ja siihen jouduttiin pyrittäessä eri tavoin ilmaistuja tavoitteita kohti. Epäilemättä taisteluihin osallistujilla oli korkeita päämääriä mielessään.

Nyt, sadan vuoden kuluttua, voidaan hyvin nähdä saavutetun sellaisia yhteisiä tavoitteita, joita ehkä oli molemmilla osapuolilla: saamme elää vapaassa ja itsenäisessä maassa, jossa kaikilla on yhtäläiset oikeudet ja jossa kaikkien hyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeä periaate. Kohonnut koulutustaso, kohonnut työn tuottavuustaso, kohonnut elintaso, vahvistunut demokraattinen hallinto ja kansalaisten turvaverkko sekä yhteiskunnallinen vakaus jne. ovat muodostaneet yhden kokonaisuuden. Ehkä nykypäivän lopputulokseen ei vielä 1918 ollut kenelläkään tietä tiedossa, mutta hyvät tavoitteet ovat silti avanneet tietä edessä askel askeleelta, kun niitä on voitu tavoitella keskinäisen neuvonpidon, toisen kunnioittamisen ja häntä vastaan tulemisen myötä. Yhteinen tavoite on sitouttanut yhteiseen vastuuseen sen saavuttamiseksi.

Ketään vuoden 1918 henkilökohtaista kokijaa ei enää ole muistelemassa tapahtumia. Tunnemme tapahtumia korkeintaan historiankirjoista, tutkimuksista sekä suvuissa kerrotuista muistoista. Omakohtaiset surut on jo surtu, mutta kollektiivinen murhe on jäänyt. Suomen kansaa on sen ulkonaisesta menestyksestä huolimatta painanut kätketty suru ja syyllisyys. Tapahtumien muistoista on jäänyt paljon katkeruutta väärin kohdelluksi tulemisesta, molemmin puolin. Muistoissa kerrataan oikeudettomia tapahtumia. Sotatoimien lisäksi Suomessa koettiin paljon murhia ja kostomurhia. Toisen väitetyistä teoista saatiin motiivi ja oikeutus omille teoille, molemmin puolin.

Onko ihmisillä yhteinen oikeudentunto? Onko kaikilla yhteinen käsitys siitä, mihin tulisi pyrkiä? Periaatteessa jokainen tunnistaa oikean ja väärän. Se tapahtuu arvioimalla sitä, miten toivoisi itseään kohdeltavan. Mutta itsenäisen Suomen synnytystuskat osoittavat, ettei ihminen voi vedota pelkästään omaan oikeudentuntoonsa. Se voi olla vääristynyt, omatunto voi olla vaiennettu tai jalostettu palvelemaan vain omaa etua. Se voi ohjata ihmistä ottamaan aseet ja oikeus omiin käsiinsä, antamaan pikatuomioita ja ottamaan hengiltä niitä, joiden tekoja ei itse pidä oikeina. Omat teot sen sijaan tuntuvat oikeilta.

”Tien sinne te tiedätte”, lupaa Jeesus. Kyllä, aivan liian helposti ”tiedetään”, mitä tietä pitäisi kulkea, ollaan varmoja suunnasta ja keinoista. Mutta Tuomas, joka osasi epäillä, epäili myös omaa tietoaan ja omaa varmuuttaan: jos emme tiedä, minne sinä menet, kuinka sitten tietäisimme tien sinne?

Tietämättömyydessä kulkevalle onkin navigaattorina juuri Jeesuksen ääni. Hän sanoo olevansa tie ja totuus ja elämä. Tämän tien te tunnette, olette sitä jo kulkeneet, kun olette häntä seuranneet. Se on tie, joka muuttaa sillä kulkijat. Se on tie, joka tekee omassa asiassaan varmoista epävarmoja, mutta lähettäjänsä asiasta varmoja. Se on tie, joka johtaa sovitukseen, keskinäiseen anteeksi antamiseen, rauhaan ja luottamukseen. Se on tie, jolla toinen ihminen ei enää olekaan vihollinen eikä vihollisten jälkeläinen, ei entisaikain väärään ryhmään kuuluva. Hän ei enää ole noita toisia joiden kanssa meikäläisillä ei tule olla mitään tekemistä, vaan hän on lähimmäinen, jonka kanssa rakennetaan yhteistä tulevaisuutta.

Sillä tiellä, jolla seurataan Herraa Kristusta, tunnetaan myös päämäärä. Päämääränä on Jumalan totuuden ja rakkauden läpäisemä elämä, joka tulee todeksi jo tässä ihmisten maailmassa mutta joka lopullisesti täydentyy vasta tulevassa maailmassa. Tien Jumalan luo te tiedätte: tehän tunnette hänet jo nyt, olettehan hänet nähneet. Poika on näyttänyt Isän. Jeesuksessa on nähty, millainen Jumala on. Näkymätön Jumala on näkyvässä Jeesuksessa osoittanut, millä tavoin hän toimii. Jumala on osoittanut, että tie päämäärään ei ole väkivallan tie, ei ikioman oikeuden eikä oman menestyksen tavoittelun tie, vaan päinvastoin: se on itsensä kieltämiseen suostumisen tie toisten hyväksi. Se on Jeesuksen Kristuksen seuraamisen tie. Mutta se on tie, jolla inhimillisen epävarmuuden ja epätietoisuuden keskellä loistaa jumalallinen kirkkaus ja jolla kuuluu vastaansanomattoman selkeä jumalallisen rakkauden kutsu.

Vastauksena kutsuun nousemme ja yhdymme uskontunnustukseen.



Evankelis-luterilainen kirkko
Sakasti kirkon työntekijöille
Kirkon koulutuskalenteri
Kirkko Facebookissa
Kirjaudu sisään
Hiippakunnan yhteystiedot
Hiippakunnan koulutuskalenteri
Lomakkeita, ohjeita ja materiaaleja
Ohjeet pappisvihkimyksen hakemisesta
Työnohjaus
Piispantarkastukset
Uusille työntekijöille
Tuomiokapitulin päätökset
Uutisia hiippakunnasta
Kehityskeskustelualusta
Avoimet työpaikat
Arkisto
Lähetä palautetta
Tampereen hiippakunta | Eteläpuisto 2c, 33200 Tampere | email: tampere.tuomiokapituli@evl.fi
Sivujen toteutus: Tampereen hiippakunta

WordPressin tietokantavirhe: [Table './tamperee_hiippa/wp_wfHits' is marked as crashed and should be repaired]
SHOW FULL COLUMNS FROM `wp_wfHits`